Ad · hominem

Suomen Luonto -lehdellä on netissä meneillään "Vuoden 2011 turhake -äänestys". "Vuoden turhake on jotakin turhaa, hyödytöntä, käsittämätöntä tai häiritsevää. Sillä on myös haitallisia ympäristövaikutuksia. Ei kuitenkaan henkilö eikä yritys." Vastaavan äänestyksen lehti on toteuttanut jo vuodesta 2000. Aiempien vuosien voittajia ovat seuraavat: lehtipuhallin (2000), vaipankätkijä (2001), ulkomainen pullovesi (2002), hampurilaisaterian kylkiäinen (2003), juotava jogurtti (2004), kaupunkimaasturi (2005), tuplapuhelinluettelot (2006), mönkijä (2007), pantiton pullo (2008), ilotulite (2009) sekä turkis (2010).

Äänestyksen takana lienee pääpiirteissään kaunis ajatus: lehti haluaa kyseenalaistaa yltiöpäisen kuluttamisen kulttuurin ja siten parhaimmillaan kenties vaikuttaa yhteiskuntaan suotuisasti. Itse en tietenkään osaa silti olla saivartelematta käsitteellisistä seikoista. 'Turhake' on nimittäin varsin hankala käsite. Tarkemmin sanottuna se on tolkuttoman koosteinen: sen alle yritetään ympätä lukuisia, toisiinsa liittymättömiä asioita. Tämän seurauksena väite "Tuote x on turhake" on hyvin epäselvä ja monitulkintainen.

Käsitteiden koosteisuudesta

Pari päivää sitten tulin muotoilleeksi eksplisiittisesti seuraavan väitteen: argumentaation hyve on se, että käytetään yksinkertaisia käsitteitä. Tässä yhteydessä 'yksinkertaisen' merkitys ei käy täysin yksiin yleisimmän käyttötarkoituksen kanssa - vaan se kontrastoituu 'koosteisen' kanssa. Sama huomio on toistunut eri muodoissa useissa blogimerkinnöissäni. Esimerkiksi 'oikeudenmukaisuuden', 'luonnollisuuden' ja rationaalisen valinnan teorian 'rationaalisuuden' käsitteisiin liittyy vastaava ongelma: niillä yritetään kommentoida turhan montaa asiaa yhtä aikaa.

Kun joku nimittää jotakin esimerkiksi "luonnolliseksi", ei voi tarkalleen tietää muun muassa sitä, onko kyseessä deskriptiivinen vai preskriptiivinen väite - vaiko molempia. Tämän ja monien muiden käsitteiden kohdalla tätä sumeutta käytetään retorisesti hyväksi: huomaamatta yritetään johtaa toisesta merkityksestä toinen eli sorrutaan ekvivokaatiovirheeseen. Toinen ilmeinen ongelma on se, kun jotakin nimitetään "epäluonnolliseksi" tai "luonnottomaksi", koska tällöin voi olla kyseessä minkä tahansa "luonnollisuuden" yksittäisen ulottuvuuden kielto. Siis loogisella kielellä ilmaistuna konjunktion kielto kertoo vain sen, että vähintään yksi konjunktion yhdistämistä väitteistä on epätosi. Eksplisiittisessä muodossa tällainen väite on toki täysin sisällöllinen mutta epätarkka (vrt. "Ei ole niin, että minä olen sekä imuroinut että tiskannut"). Tämän lisäksi monitulkintaisen käsitteen kohdalla konjunktio ei edes ole täysin eksplisiittinen - ei siis voi olla varma, onko väite konjunktiivinen vai viittaako puhuja vain yhteen käsitteen merkityksistä. Tätäkin voi käyttää retorisesti hyväksi.

Toki ekvivokaatiovirhe voi olla vilpitön erehdys, jota väitteen esittäjä ei itse edes havaitse. Koosteisille käsitteille on myös tyypillistä, että yksi käyttää käsitettä etupäässä sen yhdessä merkityksessä ja toinen toisessa. Tällöin voi kommunikaatiossa syntyä erehdys siitä, että kaksi puhujaa ovat keskenään samaa mieltä, kun he eivät todellisuudessa olekaan, tai päinvastoin. Ja tämäkös saa filosofin pyöriskelemään sängyssään.

Mikäli siis pyritään keskustelemaan lainkaan vakavammalla tasolla, on ehdottoman tarpeellista, että koosteiset käsitteet pyritään hajottamaan osiinsa. 'Turhakkeen' käsitteestä minä lyhyellä pohdinnalla löysin kuusi keskeistä ulottuvuutta. Jokaista eksplikoin omassa alaluvussaan, minkä jälkeen esitän vielä loppupohdintaa turhuuden ja tarpeellisuuden subjektiivisesta luonteesta.

Tahto ja tarve

Kaikista turhimpana voi perustellusti - siis mikäli käsitettä tällä tavalla haluaa käyttää - pitää sellaista tuotetta, jota kukaan ei 'halua'. Suomen Luonto ei kuitenkaan tätä ole tainnut hakea, tai ainakaan vastaajat eivät vaikuta kysymystä näin ymmärtäneen. Kilpailun ohjeissa mainittu "häiritsevyyden" elementti jäänee nimittäin uupumaan.

'Turhakkeen' käsitteeseen tuntuu yleisestikin liittyvän moraalinen paheksunta. Jos kapitalistisessa yhteiskunnassa syydetään markkinoille tuote, jota kukaan ei halua ostaa ja siten ei myöskään osta, tuote poistuu markkinoilta suhteellisen tehokkaasti. Toki tuotteen kehittäjiä voi silti hieman paheksua, mutta vuoden turhakkeen titteliä tällä tuskin voittaa, koska kyseisenlaisten tuotteiden vaikutukset ympäristöön jäävät vähäisiksi. Tosin tässäkin voi puhua kahdella eri akselilla: miten paljon yksittäisen tuotteen tuottaminen vaikuttaa ympäristöön ja miten paljon tuotteen valmistus kaikkinensa vaikuttaa ympäristöön. Tuote, jota kukaan ei halua, jää kuitenkin helposti varsin vähälle huomiolle eikä siten herätä närkästystä laajalti.

Kun jotain nimitetään 'turhakkeeksi', halutaan tavallisesti kai sanoa, että sitä ei 'tarvita'. Ja tällainen normatiivinen kannanotto on tarpeen esittää lähinnä silloin, kun joku tietystä tuotteesta jotain iloa yrittää repiä - siis silloin, kun hän kuitenkin moisen hankkii. Kun jotain tuotetta 'tarvitsee', on sen puute väitetysti vakavampi ongelma kuin se, että ei saa, mitä 'haluaa'. Nyrkkisääntönä voinee kuitenkin pitää sitä, että jos jotain ei kukaan halua, sitä tuskin myöskään kukaan tarvitsee.

Tässä viritellään tietysti utilitaristista keskustelua hyvinvointiteorioista. Ihmisillä on varsin moninaisia käsityksiä siitä, mikä on 'tarpeellista'. "Tarpeellista minkä kannalta?" kuuluu aiheellinen kysymys. Esimerkiksi John Stuart Millin, jota olen lähipäivinä lukenut, mukaan tärkeää on viime kädessä ainoastaan ihmisten 'onnellisuus'. Pääsääntöisesti voi ehkä olettaa, että mikäli joku jonkin tuotteen hankkii, hän kuvittelee sen edistävän omaa onnellisuuttaan - vaikka poikkeuksiakin on. Vaikuttaa myös melko hedelmättömältä mennä kertomaan aikuiselle ihmiselle, mikä tämän tekee onnelliseksi, vaikka tällaistakin epäilemättä on yritetty.

Monesti nähdään, että jotakuinkin tärkeintä ihmisen kannalta on hänen elämänsä jatkuminen. Tästä johdetaan helposti sellainen ajatus, että 'tarpeellisinta' on esimerkiksi ruoka ja lepo. Psykologiset tarpeet tullaan tällöin sulkeistaneeksi, mikä lienee sekin jonkinlaista dualismin ilmentymää. Tämä on problemaattista, koska vaikuttaa, että henkinen pahoinvointi voi sekin vaarantaa ihmisen elämän. Hyvä kysymys on tietysti sekin, että kuka sanoi elämän olevan hyödyksi ihmiselle (vrt. Epikuros).

'Luonnollisuuden' käsitteen peikko pilkistää päätään tässäkin keskustelussa. On varsin tavallista esittää, että ihmisen 'tarvitsee' toimia itselleen 'luonnollisella' tavalla. Vegetaristit ja vegaanit voivat syyttää sekasyöjiä siitä, että heidän terveytensä ja henkensä voitaisiin säilyttää myös eläimiä kiduttamatta ja tappamatta. Lihan lussuttaja voi taas nimetä 'perustarpeeksi' lihan syömisen. Tässä yhteydessä en mene tähän keskusteluun tarkemmin sisään, mutta kuten olen tuonut ilmi, puollan vahvasti koko 'luonnollisuuden' käsitteestä luopumista.

Tarkoitukseni on tässä etupäässä tuoda esiin, että 'tarpeellista' voidaan tarkastella monelta kannalta. Joissain yhteyksissä kyseessä voi olla täysin relatiivinen/hypoteettinen/implikatiivinen käsite. "Jos haluat saavuttaa päämäärän A, on tarpeen toimia tavalla B." Mutta tästäkään kampanjan järjestäjät epäilemättä eivät halua puhua vaan jonkinlaisista ikään kuin objektiivisista tarpeista. Valitettavasti tällaisia on vain sangen hankalaa tunnistaa.

Valmistus, markkinointi ja paketointi

Vuonna 2002 ulkomainen pullovesi äänestettiin vuoden turhakkeeksi. Vika ei kuitenkaan liene itse vedessä. Ihmiset kokenevat epäeettiseksi ensinnäkin sen, että pullovesien rahtaamiseen ulkomailta käytetään energiaa, vaikka kotimaastakin löytyisi vettä, jota ei tarvitsisi yhtä pitkältä tuoda. Toiseksi kuluttajia voidaan paheksua siitä, että he ylipäätään juovat vetensä pulloista, joista sitten hankkiudutaan eroon. Vaikka pullot kierrätettäisiinkin, tähänkin kuluu energiaa, joka voitaisiin kenties säästää. Vuonna 2008 sen sijaan valitettiin siitä, että myynnissä on pulloja, joita ei edes voi kierrättää. Sinänsä nämä pullot voivat kuitenkin hoitaa niille osoitetun tehtävän mainiosti. On myös aivan mielekästä määritellä tuotteen pakkaus tuotteesta erilliseksi.

Turkiksia (2010) voidaan paheksua useistakin syistä. Yksi näistä on epäilemättä turkiseläinten huono kohtelu ennen niiden lahtaamista. Siis voidaan väittää, että turkis olisi ainakin hitusen parempi tuote, jos turkiseläimille tarjottaisiin parempi elämä ennen kuin ne nyljetään. Samoin lihansyönnin voitaisiin katsoa olevan paremmin oikeutettua, jos tuotantoeläimiä kohdeltaisiin paremmin.

Pitää kuitenkin varoa, ettei luisu geneettiseen virhepäätelmään. Tekeekö tuotteesta turhan se, että sen valmistuksessa on käytetty tarpeettoman epäeettisiä menetelmiä? Eikö tarpeetonta ole ennemmin esimerkiksi juuri eläinten huonosti kohteleminen? Tai vesipullojen lennättäminen?

Yksilöt ja yhteisö

Kapitalistin kannalta 'turhalta' voi vaikuttaa tuote, jota vain harvat ostavat. Toinenkin näkökulma on relevantti: esimerkiksi tiettyjä lääkkeitä selviytyäkseen ja hyvin voidakseen tarvitsevat vain harvat, mutta he tarvitsevat niitä kuitenkin varsin kipeästi - mainittujen tavoitteiden kannalta. Harva nimittää turhaksi esimerkiksi lääkkeitä, joten yksinomaan tästä kollektiivisesta akselista tuskin on äänestyksessä kyse.

Vaihtoehto on tarkastella tarpeellisuutta sen intensiteetin kannalta. Useilla lienee sellainen intuitio, että harvoilla yksilöillä on kovin voimakas tarve esimerkiksi katsella tietyn värisiä verhoja kotioloissa - vaikka tällainen toive on varmastikin ymmärrettävä. Sen sijaan halu saada ravintoa (ylipäätään) on luultavasti useimpien kohdalla hyvin intensiivinen, mistä voi pyrkiä johtamaan sen päätelmän, että kyseisen yksilön kannalta ravinto on varsin tarpeellista. Itsestään selvää suhdetta halun intensiteetin ja tarpeen välillä ei silti ole.

Kollektiivinen aspekti lienee kuitenkin tarpeen huomioida edes jollain tavalla. Jos maailmassa on vain yksi henkilö, jolla on ylipäätään halu käyttää tiettyä tuotetta T, ja vaikka tämä halu olisikin hänellä hyvin voimakas, mielletään tuote silti helposti melko 'tarpeettomaksi'. Voidaan siis ehdottaa, että tuotteen 'turhuutta' arvioitaessa tulee kalkyloida jollain tavalla näitä molempia aspekteja: halukkaiden käyttäjien määrää sekä heidän halujensa intensiteettiä.

Käyttötarkoitus

Yhdestä näkökulmasta tuote voidaan nähdä epäonnistuneeksi, jos se ei hoida hyvin sitä tehtävää, joka sille on nimetty. Jos kapitalistit onnistuvat salakavalasti kuitenkin kauppaamaan tuotetta pahaa-aavistamattomille ihmisille, herättänee tämä moraalista närkästystä, joka ajoittain voi kirvoittaa tyytymättömän kuluttajan huulilta sanan 'turhake'. Tuotteen arvoa voi kuitenkin tarkastella myös toisesta kulmasta: kelpaako se ylipäätään mihinkään.

On jonkinlainen meemi sanoa, että Lego-palikat ovat lapsille mainio lelu. Ajatus on sen tapainen, että legoista voi rakentaa monia erilaisia asioita, mikä oletettavasti kehittää esimerkiksi lasten luovuutta. (Tutkimustietoa tästä suuntaan tai toiseen ei ole tietoisuudessani.) Legoissa voidaan nähdä siis olevan hyvää se, että niiden käyttötarkoitus ei ole tarkkaan rajattu. Niillä voi tehdä monia asioita.

Jokin tuote voi vuorostaan olla sellainen, että sille on annettu selkeä käyttöfunktio, jossa se suoriutuu huonosti. Samaa tuotetta voi kuitenkin mahdollisesti käyttää onnistuneesti muihin tarkoituksiin. Tällöin ei tunnu olevan objektiivista tapaa ratkaista kiistaa siitä, onko tuote 'turhake' vai ei. Ehkä jos joku kyseisen tuotteen ostaa nimenomaan siksi, että odottaa sen hoitavan sen tehtävän, mihin se on nimellisesti tarkoitettu, eikä hänellä itsellään oikeasti ole tuotteelle muuta käyttöä, hän kokee ostaneensa 'turhakkeen'. Toinen käyttäjä voi puolestaan olla iloinen ostettuaan vastaavan tuotteen väärässä uskossa sen ominaisuuksista, kun on tajunnut, että hänellä on sille muuta hyödyllistä käyttöä.

Tuotteet, jotka sopivat moneen käyttöön, ovat ekologisia siinä mielessä, että kuluttajan ei tarvitse ostaa montaa erillistä tuotetta, kun asiat hoituvat yhdellä. Arvioinnissa pitää kuitenkin ottaa huomioon useita mainittuja aspekteja. Haluaako kyseinen käyttäjä käyttää hyväkseen tuotteen eri funktioita? Onko ostaja tietoinen siitä, mihin tuote kelpaa? Onko nämä kuluttajan halut todella 'tarpeen' toteuttaa?

Olosuhteet

Yksi syy kutsua tuotetta 'turhaksi', on se, että saman tarpeen täyttää jo toinen tuote. Miksi ostaisi munankeittimen, jos munat saa keitettyä kattilassakin? Tällöin on kuitenkin syytä esittää toinenkin kysymys: miksi juuri munankeitin on turha eikä kattila? Kyseiseen esimerkkiin on tietysti viime alalukuun liittyvä, helposti mieleen tuleva vastaus: kattilalla voi tehdä paljon muutakin. Voi tietysti olla, että joku ei halua keittää muuta kuin munia. Kaikki esimerkit eivät ole näinkään selkeitä. Miksi ostaa pölynimuri, kun käytössä on kelpo harja? Pölynimurilla on tietysti puolensa: sen avulla oletettavasti siivoaminen sujuu sukkelammin ja vaivattomammin. Vaan harja vuorostaan ei kuluta sähköä. Miten saattaa näitä arvioita samalle asteikolle?

Jos kotona on jo lankapuhelin, kannattaako hankkia kännykkää? Kännykällä voi tietysti tehdä asioita, joita lankapuhelimella ei voi tehdä. On kuitenkin tehtävä eräs toinen asiaankuuluva ekonominen ja ekologinen huomio: monet tuotteet, tai kenties jossain määrin kaikki tuotteet, kuluvat käytöstä. Monikaan ei ehkä koe sitä niinkään ekologiseksi ongelmaksi, että omistaa kahdet talvikengät, joiden funktio on sama. Tämä johtuu siitä, että molemmat näistä voi kuitenkin käyttää loppuun. Jos omistaisi vain yhdet kengät kerrallaan, joutuisi pikaisemmin kipaisemaan kenkäkaupassa ostamassa uudet vanhojen mentyä rikki. Aina sekään ei siis ole ongelma, että samaa tehtävää ajaa toinen tuote.

Siihen, mikä koetaan 'turhakkeeksi', tuntuu liittyvän myös maailmanhistoriallinen ja henkilön biografinen tilanne. Jos jokaisen kotona on jo tietokone, jossa on Windows-käyttöjärjestelmä, miksi enää markkinoida uutta Linuxia? Molemmilla kuitenkin pystyy kirjoittamaan ja tulostamaan tekstiä. Ja vaikka Linux olisikin jollain tavalla parempi samojen halujen täyttämisessä, tottumuksella on oma merkityksensä. Kun on jo opetellut yhden käyttöjärjestelmän käytön, ei ehkä koe kyllin motivoivaksi opetella uutta.

Myös maantieteellisellä sijainnilla on merkitystä siihen, mielletäänkö tuote turhaksi. Männäkesänä kuulin erään herrashenkilön nimittävän aurinkolaseja 'turhiksi' näillä lakeuksilla. Muutkin kontingentit tekijät vaikuttavat asiaan. Jos koittaa uusi jääkausi, shortsit menettävät helposti virkansa. Olen itse kehittänyt sanonnan, joka havainnollistaa tätä pulmaa: "Voi syyttää yhtä hyvin kenkää kuin jalkaakin, jos kenkä ei istu." Muuttaako shortsit turhakkeiksi se, jos helteet lakkaavat? Miksei voisi sanoa, että keksintö on kyllä hyvä, mutta muussa maailmassa on virhe? Ainakin kenkäsuunnittelija voi etsiä vain uuden mallin, jotta saisi tuotoksensa näytille catwalkilla.

Tuotteiden yksilöinti

Suolakurkkuja voidaan pitää ihmisen hyvinvoinnin kannalta melko vähäpätöisenä tuotteena. Jos on eksynyt päiväkausiksi korpeen ja mukana sattuu olemaan pelkästään suolakurkkuja, voi niistä kuitenkin olla hyvin kiitollinen. Väite "Suolakurkut ovat turhia" tulisikin ehkä pikemminkin ymmärtää siten, että suolakurkut ovat turhia siinä tilanteessa, jossa ihmisellä on saatavilla lukuisia muitakin ravinnonlähteitä. Samat suolakurkut voivat olla turhia "suolakurkkuina" mutta hyvin tarpeellisia "ravintona".

Entä mikä on 'yksi tuote'? Vastaajat kokivat vuonna 2005 "kaupunkimaasturin" turhimmaksi turhakkeeksi. Entä jos puhutaan vain "maasturista"? Tai entä jos joku ostaa maasturin, joka on nimellisesti tarkoitettu muualla kuin kaupungissa ajeluun, mutta käyttääkin sitä kaupungissa ajeluun? Joku voi sanoa "kännykän" olevan turhanpäiväinen keksintö, mutta todeta "puhelimen" taas olevan tarpeellinen.

Vuoden 2006 "tuplapuhelinluettelot" ovat erityisen jännittävä tapaus. Vastaajien mukaan siis yksi puhelinluettelo vuodessa tulee kenties tarpeeseen mutta kaksi ei. Vastauksessa näihin luetteloihin kuitenkin viitataan yhteisellä, monikollisella termillä 'luettelot'. Tämä johtunee siitä, että vastaajat eivät osaa nimetä kumpaakaan luetteloista yksinään turhaksi. Mutta ei kai se yhtä luetteloa huononna, että toista ei tarvita? Vai onko 'tuplaluetteloilla' joitain emergenttejä ominaisuuksia, jotka eivät redusoidu yksittäisiin luetteloihin? Vai pitäisikö kuitenkin vain toinen nimetä turhakkeeksi? Ongelma on tietysti siinä, että ei ole hyvää perustetta sille kumpi.

Tällaiset semanttiset rajaukset ovat väistämättä arbitraarisia. Ehkä parhaiten toimisi se, että lehti itse listaisi turhake-ehdokkaat, joista äänestäjät saisivat valita, jotta käsitteiden päällekkäisyys voitaisiin välttää. Ongelmat eivät kuitenkaan lopu tähän.

Jos "samasta tuotteesta" on myynnissä yksi kappale, joka on viallinen, tuotteen tyyppiä ei yleensä mielletä tämän takia turhaksi. Tästä kyseisestä tuotekappaleesta näin voidaan kuitenkin sanoa. Kuinka monta saman luokan yksittäistä tuotetta vaaditaan, että tuote luokkana voidaan julistaa turhaksi? Jos markkinoilla on suuri määrä viallisia tuotteita ja yksi toimiva, voidaanko itse tuotetta luokkana sanoa turhaksi? Entä voiko "sama tuote" muuttua turhasta hyödylliseksi, kun se on ollut huollossa? Mikäli voi, tämä tuntuisi kyseenalaistavan koko tuotetyyppien äänestämisen idean.

Subjektiivinen arvo

Edellä esitetyssä valossa lienee melko selvää, miksi karsastan turhakkeen käsitettä: samalla käsitteellä yritetään yhtä aikaa ikään kuin tehdä tuhottoman monta eri asiaa. Lisäksi minua häiritsee ajatus siitä, että voitaisiin objektiivisesti määritellä, mitä ihminen tarvitsee.

Utilitaristina pidän kyllä tavoittelemisen arvoisena sitä, että yritetään jollain tapaa punnita tekoja eettisesti persoonien etujen kannalta. Paras keino ihmisten kohdalla kuitenkin lienee tavallisesti heiltä itseltään kysyminen. Kun tuotteiden relevanssia pyritään määrittämään jonkun tietyn henkilön kannalta, voidaan kysellä häneltä esimerkiksi siitä, että mistä hän helpoiten luopuisi tai mitä ilman hän kokisi elämänsä merkittävästi huonommaksi. Joku voi tulla ilotulituksen katsomisesta hyvin onnelliseksi, ja kenties hän muutoin elämässään säästää luontoa parhaansa mukaan. Jos nyt vielä emotionaaliseen maalailuun sorrun, voi hampurilaisaterian kylkiäislelu olla kehitysmaan lapselle hänen arvokkain omaisuutensa.

Kun jonkin tuotteen käyttäjät leimataan turhamaisiksi tai hedonistisiksi tai laiskoiksi, otetaan heihin aika ennakkoluuloinen asenne. Kaikille pidemmässä parisuhteissa olleille lienee tuttu sellainen riita, jossa ensin osapuoli P syyttää Q:ta siitä, että tämä käyttää yhteisiä varoja johonkin humpuukiin, mihin Q vastaa syytöksellä siitä, kuinka P vuorostaan syytää rahoja johonkin hänen mielestään turhanpäiväiseen. Ei ole selkeää tapaa mitata, kumman kulutustottumukset ovat hyödyttömämpiä. Meillä kaikilla on joitakin yksilöllisiä mieltymyksiä. (Tosin haluan korostaa, että yhteistäkin on paljon enemmän kuin mitä liberalistis-individualistisessa viitekehyksessä tavataan myöntää.) Meillä on myös erilaisia taustoja. Ei toinen ihminen voi aukottomasti päätellä, mikä minulle on tärkeää.

Ihmisiä viehättää ajatus deontologistyyppisestä etiikasta, joka antaa selkeät ohjeet siitä, mitkä teot ovat hyviä ja mitkä pahoja. Musta lista tuotteista olisi myös kätevä, ja kun vain sen pitäisi mielessään, voisi yönsä nukkua rauhassa. Utilitaristina en tietystikään pidä tätä legitiiminä toiveena. Moraaliagentti joutuu valitettavasti aina huomioimaan kokonaistilanteen ja suhteuttamaan toimintansa sen mukaan. Etiikka ei ole aivan yksinkertaista.

Mikäli minua halua ärsyttää, voin opettaa jälleen yhden konstin siihen. Minua nimittäin häiritsee joka ikisen kerran, kun järjestä puhutaan kuin se olisi motiivi. (Aihetta olen sivunnut hieman aiemminkin.) Kaiken lisäksi tätä tapahtuu varsin usein. Voisi jopa sanoa, että kyseessä on ihmisten arkiajattelun paradigma.

"Järkevien", "fiksujen" ihmisten ajatellaan olevan kiinnostuneita tietynlaisista asioista kuten lukemisesta, ristikkojen ratkomisesta tai teatterista. Eilisessä Frendien uusinnassa (juu, paljon esimerkkejäni tulee komediasarjoista) Ross halusi tehdä vaikutuksen älykkäistä miehistä kiinnostuneeseen naiseen, ja harmitteli sitä, että hän oli kyseisen naisen nähden pelleillyt tekemällä itselleen pilleistä syöksyhampaat. Mutta järkevä ihminen voi huvittua moisesta aivan yhtä lailla kuin "tyhmempikin". Järkevyys tai älykkyys on pelkkää päättelykykyä, eikä se kerro ihmisen kiinnostuksenkohteista.

Myös politiikassa, joka on tunnetusti antoisa alue retoriikan tutkimukselle, vedotaan usein järkeen ja rationaalisuuteen. Itse olen kiinnittänyt tähän huomiota varsinkin perussuomalaisten ja heidän puoltajiensa puheissa. Poliitikko voi siis väittää, että hänen ehdotuksensa perustuu järkeen, kun taas vastapuoli unohtaa järjen ja esimerkiksi tunteet sumentavat hänen ajatteluaan.

Kun tällainen väite esitetään, tulee kiinnittää huomiota pariin seikkaan. Ensimmäinen on se, onko osapuolilla todella jaettu perimmäinen tavoite. Mikäli ei ole, ei heidän kiistaansa voida ratkaista järjen avulla. Tämä yksinkertainen asia tuntuu unohtuvan valitettavan usein.

Toisekseen rationaalisuuteen vetoavalta henkilöltä tulee tietysti odottaa, että hän esittää eksplisiittisesti aukottoman päättelyketjunsa. Päättely on nimittäin aktiviteetti, jolle on yhteiset, jaetut säännöt. Täten virheettömästä päättelystä voidaan saavuttaa melko laaja yksimielisyys, kunhan päättelyä tarkastellaan yhdessä riittävän tarkasti. Valitettavan usein tähän vaiheeseen ei tosin päästä sen takia, että kompastutaan edellisessä kappaleessa mainitsemaani ongelmaan.

Järki ja tunteet

Usein järki kontrastoidaan tunteiden kanssa - siis siihen tapaan, että järki kehottaa yksilöä toimimaan yhdellä tavalla, mutta tunteet repivät toiseen suuntaan. Tehdäänpä siis tarpeellinen humelainen erottelu: tunteet tarjoavat motiivit, joiden toteuttamiseen järki on pelkkä väline. Tunteet kertovat, mitä tavoitella, ja järki puuttuu vain kysymykseen "Miten?". Tunteet ovat siis substantiaalisia, kun taas järki puuttuu vain päättelyn formaaliseen puoleen.

Ei esimerkiksi uutisten tapittaminen ole itsessään sen järkevämpää kuin pöydällä tanssiminen. Kysymys on siitä, mitä haluaa, ja halu on ihmisen affektionaalisen puolen asia. Jos tanssi tuottaa jonkinlaista hupia, mitä uutiset eivät tuota, ja haluaa moista hupia, on järkevämpää tanssia, ceteris paribus. Edellisessä virkkeessä pitää kiinnittää huomiota konditionaaliin sekä premisseihin sisältyvään motivaatiota koskevaan väitteeseen.

Otan vielä esiin tyypillisen esimerkin tilanteesta, jossa järkeä ja tunteita pyritään kontrastoimaan mainitulla tavalla. Oletetaan, että henkilö X on rakastunut henkilöön Y, mutta tunne on yksipuolinen. X:lle koituu pitkällä tähtäimellä suurta tuskaa siitä, että hän näkee Y:tä, koska se muistuttaa häntä siitä, että hänen unelmansa eivät voi toteutua, mutta lyhyellä tähtäimellä X kokee kuitenkin iloa Y:n seurasta.

Tällaisessa tilanteessa moni voisi X:n asemassa sanoa, että järki kertoo hänelle, ettei hänen tule tavata Y:tä, mutta tunteet sanovat toista. Konflikti ei kuitenkaan ole järjen ja tunteiden välillä vaan eri tunteiden välinen. "Ristiriidassa" (joskaan ei loogisessa ristiriidassa) ovat X:n halu kokea nautintoa Y:n seurasta ja X:n halu välttää sydänsuruja.

Olisi kuitenkin liian yksinkertaistavaa väittää, että tällaisessa tilanteessa X:n vain yksinkertaisesti tulisi kalkyloida, kumpi halu on vahvempi. Ongelmaksi muodostuu ensinnäkin se, että ihmisille on tyypillisesti luontevampaa ajatella lyhyen tähtäimen kuin pitkän tähtäimen etuaan. Se, mikä on tämän suhteen rationaalista, on monimutkaisempi kysymys, jota muun muassa Derek Parfit sivuaa teoksessaan Reasons and Persons ja johon en mene nyt sen tarkemmin.

Ei kuitenkaan ole niin, että lyhyen tähtäimen edun maksimointiin motivoivat tunteet, kun taas pitkän tähtäimen etua puoltaa järki. Pitkän tähtäimen etu liittyy yhtä lailla tunteisiin: ajettaessa pitkän tähtäimen etua mietitään, millaisia tunteita itsellä tulee tulevaisuudessa olemaan. (Tosin tätäkin tapausta voi monimutkaistaa sillä huomiolla, että pitkän tähtäimen etua mietittäessä voidaan kokea jo nyt ahdistusta tai tyytyväisyyttä tulevista tapahtumista.) Järki sitten voi pyrkiä ratkaisemaan, mitkä tunteet tilanteessa tulisi huomioida, kun motiivit ovat annettuja.

Toinen ongelmakohta, jota Parfit yhtä lailla käsittelee, liittyy dispositioihin. Ihmiset toimivat paljolti taipumustensa varassa silloinkin, kun nämä taipumukset eivät ole hyödyksi. (Tämäkin aihe on toki tuttu aiemmista kirjoituksistani.) Näiden taipumusten ohjaamina pyritään varmasti usein muun muassa nopeaan nautintoon pitkän tähtäimen edun sijasta. Pääsääntöisesti tällainen taipumus voi olla hyödyllinen - esimerkiksi siksi, että on helpompi arvioida lyhyen kuin pitkän tähtäimen etuaan -, mutta tietyssä tilanteessa kuten esimerkiksi kuvatunlaisessa epäonnisessa rakkaudessa dispositiot voivat olla häiriöksi. Vaan jälleen on tarpeen muistuttaa, että pitkän tähtäimen etukin kumpuaa tunteista. Sekin pitää muistaa, että dispositioita vastaan pyristely on tavanomaisesti vaivalloista, joten kalkyloidessa parasta toimintatapaa tämäkin vaiva tulisi huomioida laskuissa.

Järki ja sivistys

Niin sanottu sivistys tai jokin sen tapainen sekä järki sekoitetaan usein toisiinsa. Itse en sivistyksen käsitteestä liiemmin välitä, mutta en lähde sitä nyt problematisoimaan vaan tyydyn tässä yhteydessä olettamaan, että käsite on jollain tavalla merkityksellinen ja mielekäs.

Sivistys on tietysti substantiaalinen käsite. Usein katsotaan, että niin sanottuun yleissivistykseen kuuluu tuntea tietty joukko väitteitä kuten se, kuka on Suomen nykyinen presidentti, tai se, mistä osista atomi koostuu. Nimenomaan yleissivistyksen vaalijoiksi on nimetty peruskoulu ja lukio.

Ihminen voi olla vaikka kuinka järkevä ja älykäs, vaikka hän ei olisi käynyt peruskoulua. Hän voi siis osata tehdä virheettömiä päätelmiä vaivattomasti. Häneltä puuttuu vain kontingenttia dataa (vältän tarkoituksella sanaa 'tieto'). Usein tällaista henkilöä voidaan kuitenkin haukkua tyhmäksi. Ei sillä, että minulla olisi tässä oma lehmä ojassa.

Joskus tällaisessa nimittelyssä voi tosin olla kyse väärinkäsityksestä. Henkilö A voi syyttää henkilöä B siitä, ettei tämä tiedä, että väite R pätee, siitä syystä, että henkilö A luulee, että henkilö B tuntee premissit P ja Q, joista voi johtaa johtopäätöksen R, vaikka todellisuudessa B on P:stä ja Q:sta tietämätön ja osaisi kyllä muodostaa päätelmän oikein, mikäli nämä premissit tuntisi.

Itse en perusta sivistyksen käsitteestä etupäässä siksi, että on paljolti arbitraarista, millaiseen kontingenttiin informaatioon ihminen elämässään törmää, ja siksi, että on hyvin arbitraarista, minkälaisen informaation kunkin aikakauden kussakin maantieteellisessä sijainnissa elävä yhteisö arvottaa relevantiksi. Päättelyn taidoista sen sijaan on hyötyä aina ja kaikkialla.

Ei pidä kuitenkaan erehtyä tekemään sitä kontrastointia, että järki olisi erotuksensa sivistykseen väistämättä vain synnynnäinen ominaisuus. Epäilemättä ainakin tiettyyn pisteeseen saakka päättelyn taidossa voi harjaantua. Halu harjaantua tässä taidossa on tietysti vuorostaan affekti, jota monesti sitäkin erehdytään kutsumaan rationaaliseksi.

Järki ja egoismi

Sanotusta huolimatta tiedostan, että nimenomaan rationaalisuuden käsitteellä on toinen, talousteoreettinen merkitys. Tässä merkityksessä puhuttaessa ihmisen rationaalisuudesta puhutaan sekä hänen formaalisesta päättelykyvystään että hänen motiivistaan ajaa omaa etuaan.

Tällaista määritelmää en kuitenkaan puolla parista syystä. Ensinnäkin käsitteen kahden mainitun osatekijän (formaalisen ja substantiaalisen) yhteen liittäminen vaikuttaa arbitraariselta, sillä osatekijät ovat toisistaan riippumattomia. Toiseksi vierastan käsitteeseen sisältyvää arvolatausta.

Rationaalisen valinnan teoreetikot katsovat tyypillisesti, että ihmisten synnynnäinen taipumus on maksimoida aina omaa etuaan. Tällainen väite ei ensinnäkään ole verifioitavissa, ja toisekseen en ole lainkaan vakuuttunut, että ihmisen "oma etu" on selkeä konsepti. (Tässä tietysti minun voidaan nähdä kaivavan kuoppaa utilitarismini alle.) On naiivia olettaa, että esimerkiksi ihmisen sisäiset ristiriidat jotenkin tiivistyisivät yhtenäiseen edun käsitteeseen. Pikemminkin tällainen konsistentti persoonuus rakennetaan narratiivisesti jälkikäteen.

Oletetaan, että aiemmin mainittu henkilö X lopulta päättää olla tapaamatta rakkauden kohdettaan, koska hän tulee siihen tulokseen, että se on hänelle parhaaksi. Jotain tästä psykologisesta prosessista jätetään mainitsematta, jos kerrotaan vain että X:n etu on olla tapaamatta Y:tä. Ristiriitainen halu tavata Y on kuitenkin jollain tavalla todellinen ja osa X:ää.

"Makuasioista ei voi kiistellä", kuuluu suomalainen sanonta. Lähes yhtä tunnettu on nykypäivänä esitetty retorinen vastakysymys "Mistä sitten pitäisi kiistellä - faktoistako?". Kuten lienee tavallista, tähänkin sanontaan sisältyy jotain oivallusta. Vastakommentin esittäjä sen sijaan tekee kolme virhettä. Ensinnäkin hän sekoittaa toisiinsa makuarvostelmat ja mielipiteet. Toiseksi hän asettaa virheellisesti vastakkain tiedon ja uskomukset, joista ensimmäinen on tosiasiassa toisen alaluokka. Kolmanneksi hänellä on naiivi käsitys tiedosta ja tieteestä. Käsittelen kutakin näistä kritiikeistä omassa alaluvussaan, mutta ensin pohjustan aihetta vetämällä liberalismin mukaan tähänkin keskusteluun ja kirjoittamalla pitkähkön ja paatoksellisen johdatuksen seuraavalla otsikolla:

Oikeus mielipiteeseen

Moni lienee kuullut parahduksen "Minulla on oikeus mielipiteeseeni". Blogini kirjoituksiin perehtynyt henkilö osannee arvata, miten vastaan moiseen väitteeseen (aihetta sivusin jo merkinnässä "Oikeus olla yksin"). Ensinnäkin on muistettava, että jokaista todellista oikeutta kohden on jollakulla vastaava velvollisuus. Etiikka on aina sosiaalista. Millainen olisi siis jonkun ihmisen velvollisuus, joka vastaisi toisen "oikeuteen mielipiteeseensä"? Keskeinen ongelma tällaisen oikeuden realisoimisessa on tietysti se, että mielipide on määritelmällisesti (tieteellisessä mielessä) ei-empiirinen, mentaalinen käsite.

"Oikeudella mielipiteeseen" tavataan kai joka tapauksessa tarkoittaa sitä, ettei oikeuden omistajan mielipidettä saisi yrittää väkisin muuttaa. Mielipide on (etupäässä) episteeminen käsite, joten paras tapa vaikuttaa henkilön mielipiteeseen lienee vakuuttavien argumenttien tai relevanttien asianhaarojen tälle esittely. Jos tässä mielessä vedotaan "oikeuteen mielipiteeseen", tarkoittaa tämä kai sitä, että penätään oikeutta vetäytyä rationaalisesta päättelystä. Itse en suinkaan pidä "totuutta" minään itseisarvona, mutta en varmastikaan käyttäisi sanaa 'oikeus' tässä yhteydessä. Joissain tapauksissa ihminen on jopa velvoitettu korjaamaan käsityksiään.

'Mielipiteellä' on tosin myös jonkinlainen emotionaalinen komponentti. Mielipide voi nimittäin olla jonkinlainen huonosti tiedostettu "perstuntuma", johon ei voi helposti vaikuttaa tietoisen tason argumenteilla. "Oikeus mielipiteeseen" voi siis tarkoittaa sitäkin, ettei toivo mielipiteeseensä vaikutettavan emotionaalisella ohjailulla (joskin minusta vaikuttaa siltä, että aiheesta puhuttaessa tätä harvemmin tarkoitetaan). Näennäisesti totuusorientoituneella nykyihmisellä (vrt. "Hollywood-transsendenssi") lieneekin sellainen intuitio, että on aivan oikein vaatia, ettei omia näkemyksiä pyritä manipuloimaan. Nyrkkisääntöjä tämä saattaa olla hyvä ohje - en nyt ole kiinnostunut väittelemään aiheesta tässä -, mutta "oikeudesta" ei silti tässäkään ole kyse.

Tässä(kin) kohtaa toistan itseäni, mutta todettakoon vielä, että yksilöllä ei voi olla monia oikeuksia siitä syystä, että eettiset oikeudet ovat luovuttamattomia ja absoluuttisia ja kaksi tai useampi oikeus voivat aina olla ristiriidassa. Jos ihmisellä katsotaan olevan oikeus vaikkapa koskemattomuuteen sekä hengissä säilymiseen tarvittavaan ravintoon, voidaan joutua valitsemaan jätetäänkö koskematta pitkään tiedottomana olleeseen ihmiseen vai kosketaanko häneen tarkoituksena ravita hänet. Ja harva ihminen katsonee, että "oikeus mielipiteeseen" olisi ihmisen ainoa oikeus.

Olevinaan arvorelativistisessa nyky-yhteiskunnassa relativismi ulottaa lonkeronsa keskusteluun kaikista sosiaalisista konflikteista. Mielipiteistäkin on jollain hämärällä tavalla tullut henkilökohtaisia valintoja - ikään kuin ihmiset voisivat toimia yhdessä yhteiskunnassa, jossa jokainen valitsee, vääristyneen valistuksen ideaalin innoittamana (esimerkiksi Kant ei suinkaan tarkoittanut, että jokaisen pitäisi muodostaa omanlaisensa käsitys asioista vaan että jokainen kykenee itse saavuttamaan oikean käsityksen, joka on kaikille sama), näkemykset, jotka itsestä tuntuvat kivoimmilta.

Näin yritetään ylläpitää käsitystä siitä, että ihmiset eivät koskaan joutuisi perustaviin ristiriitoihin keskenään, jolloin demokratialla saavutettava proseduraalinen oikeudenmukaisuus on ainut itsessään tavoiteltava asia. Keskustelua ei tarvita, kun jokainen saa olla sitä mieltä kuin haluaa. Jokainen saa rauhassa elää yksin itse muodostamassaan todellisuudessa laput silmillä. Mielipiteiden valitseminen on kuin kulutusvalinta. Asiantuntijuutta lakkautetaan, kun "asiakas on aina oikeassa". Jokainen tonokki on koko todellisuutensa kuningas (mistä tulee mieleeni eräs Ylioppilaslehden kiintoisa artikkeli).

Tosiasiassa mielipide on (ainakin tyypillisesti) empiirinen väite ja empiirinen todellisuus on sosiaalisesti muodostettua ja jaettua. Muodostaessaan mielipiteitä (kontingenteista seikoista) joutuu siis havainnoimaan ulkoista todellisuutta ja viisasta on myös kuunnella muita ihmisiä, sillä jos joku on omistanut suuren osan elämästään tiettyyn asiaan perehtyäkseen, voi olettaa, että hän kenties ymmärtää kyseistä asiaa hieman paremmin kuin "maallikko".

Makuarvostelmat ja mielipiteet

Mielipiteet ovat siis tosiasiaväitteitä, ja tavallisessa, ei-skeptisistisessä kontekstissa tapaamme olettaa, että toiset subjektit havaitsevat todellisuuden likimain samoin kuin me (ja että toiset ihmiset vaikuttavat käsityksiimme huomattavasti). Mielipiteistä siis kannattaa ja pitääkin keskustella ja "kiistellä".

Makuarvostelmat ovat tietyssä mielessä myös tosiasiaväitteitä, mutta ne kuvaavat mentaalisia tiloja. Kun joku sanoo: "Mansikkajäätelö on hyvää", hän tarkoittaa tavallisesti samaa kuin "Mansikkajäätelö maistuu minusta eli minun subjektiivisesta näkökulmastani hyvältä". Toki joku voi valehdella maustaankin, millainen voi tulla kyseeseen esimerkiksi silloin, kun joku läheinen kysyy mielipidettämme asustaan emmekä halua pahoittaa hänen mieltään. Makuarvostelmista eli "makuasioista" on kuitenkin melko hedelmätöntä kiistellä, koska vaikka joku valehtelisikin maustaan, sitä on hankalaa tietää, koska vain henkilö itse pääsee suoraan käsiksi mentaalisiin arvostelmiinsa. Toki henkilön voi saada kiinni inkonsistenteista makuarvostelmista, mutta moisissa tapauksissa ei voi hyvin selvittää, kumpi väitteistä on tosi, ja henkilö voi tietysti väittää, että hänen makunsa on muuttunut väitteiden esittämisen välisenä aikana.

Ihmiset kuitenkin kiistelevät makuasioista tavalla, joka perustuu pelkkään väitteiden väärintulkintaan tai niiden harhaanjohtavaan kielelliseen muotoiluun. Kun Liisa sanoo: "Mansikkajäätelö on hyvää", ja Maija sanoo: "Mansikkajäätelö on pahaa", näyttää siltä kuin heidän esittämänsä väitteet olisivat ristiriidassa keskenään. Vaan jos heidän väitteensä redusoidaan subjektiiviseen muotoon samaan tapaan kuin edellisessä kappaleessa, ristiriita katoaa: on täysin konsistenttia väittää, että mansikkajäätelö maistuu Liisasta hyvältä, kun taas Maijasta ei. Jos joku taas haluaa väittää, että joko kaikkien makuarvostelmat ovat samanlaisia kuin hänen omansa tai että niiden pitäisi olla, ollaan tässäkin aika heikolla maaperällä.

Jos väite onnistutaan palauttamaan empiirisiin seikkoihin, jotka eivät liity subjektien mentaalisiin tiloihin, ei kyseessä olekaan enää makuarvostelma. Toki voidaan stipuloida vaikkapa kauneuden määritelmä, jonka mukaan esimerkiksi kauniin maalauksen on noudateltava kultaista leikkausta. Tämä määritelmä ei ole täysin yksiselitteinen, mutta suo kuitenkin mahdollisuuden jonkinlaiseen sosiaaliseen kontemplaatioon. Jos ajaudutaan väittelyyn, jossa toinen osapuoli käyttää kauneudesta subjektiivista määritelmää ja toinen jossain määrin objektiivista määritelmää, ei tässä tietysti ole kyse aidosta erimielisyydestä vaan väärinkäsityksestä: henkilöt vain puhuvat eri asioista. (Tietysti joku mannermainen filosofi saattaisi puhua kieleen liittyvästä vallankäytöstä, mutta ei nyt mennä siihen.)

Vääntääkseni asian vielä rautalangasta: kaikki väitteet eivät ole joko makuarvostelmia tai "faktoja", jolla kai tarkoitetaan jotain ainakin suhteellisen varmasti todeksi tiedettyä väitettä (mitä se tarkoittaakaan). On olemassa empiirisiä, ei-mentaalisia tosiasiaväitteitä, joita muodostaessa on syytä hyödyntää sosiaalisia resursseja.

Tieto ja usko

"Makuasioiden" ja "faktojen" kontrastointi ilmentää myös sitä, että puhuja jostain kummallisesta syystä olettaa, että tiedolla ja subjektiivisilla käsityksillä eli uskomuksilla ei ole mitään tekemistä keskenään: uskomukset olevinaan koskevat vain asioita, joista ei voikaan saada tietoa (joko a priori tai a posteriori - palaan tähän). Toistan tässä kohtaa tietysti tiedon klassisen määritelmän: tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus. Tieto on sekin subjektiivista siinä mielessä, että tietoa ei ole ilman tietäjää. Mielenkiintoista sinällään on kysyä, onko edes mahdollista uskoa asioihin, joista ei edes voi saada tietoa tai empiiristä informaatiota, mutta nyt en paneudu siihen. (Merkinnässäni "Viimeinen toive" pohditaan mainittua teemaa.)

Mainitunlainen käsitys siitä, että tieto ja usko ovat toisistaan tyystin erilaisia episteemisten asenteiden muotoja, on tuttu toisaaltakin. Esimerkiksi uskontoa koskevassa diskurssissa kuulee toisinaan puhuttavan siitä, että uskomisella ei ikään kuin jo määritelmällisesti ole mitään tekemistä tiedon kanssa. Tämä on karkea väärinkäsitys. Kuten sanottu, tieto on itsessään uskomus ja toisaalta ihminen voi tietysti uskoa myös väitteisiin, jotka ovat epätosia. Minun ei varmasti tarvitse itse tuoda esiin tästä esimerkkiä. Toisinaan ihmiset ymmärtävät väärin tieteellisen 'teorian' termin, mikä heijastelee myös samantyyppistä virhettä: puhutaan siitä, että jokin teoria on "vain teoria", mistä erotetaan "faktat" tai muuta vastaavaa. Tieteellisenä käsitteenä 'teoria' on sinänsä jo suhteellisen valmis ja eheä rakennelma, joka on tyystin eri asia kuin 'hypoteesi'. Tieteestä jatkan vielä seuraavassa alaluvussa.

Tiedon ja uskomusten erottelu implikoi nähdäkseni jompaakumpaa kahdesta epäuskottavasta näkemyksestä. Ensimmäinen vaihtoehto on se, että henkilö on omaksunut jonkinlaisen omituisen, platonilaisen tyyppisen tieto-opin, jonka mukaan tieto tavoitetaan järjellä, jolla on suora yhteys jonkinlaiseen "perimmäisen todellisuuden" ideamaailmaan. Jo Platon joutui näkemyksen kanssa ongelmiin: tältä pohjalta on vaikeaa selittää, mistä epätodet uskomukset aiheutuvat. Joka tapauksessa niiden syntymekanismin tulee olla tiedon syntymekanismista poikkeava, mikä ei oikein vastaa tavanomaisia intuitioita. Jos olisi ilmeistä, että väärät uskomukset syntyvät eri tavalla, ne olisi helppo erottaa tiedosta, jolloin ne lakkaisivat olemasta (tietoisen tason) uskomuksia ylipäätään. Jos taas syntymekanismit on vaikeaa erottaa toisistaan, on epäselvää, mistä voi yleensäkään tietää, että ne ovat erilaiset.

Vaihtoehtoisesti tiedon ja uskomusten erottelija voi uskoa, että kaikki saavutettavissa oleva tieto on - kontingenttina tosiasiana - jo saavutettu. Tällaiselle näkemykselle en keksi itsenäisiä perusteluita enkä toisaalta tunne ketään, joka moista näkemystä kannattaisi.

Kontingenssi (ja synteesi)

'Fakta' on jälleen yksi käsite, jota kartan itse kuin ruttoa. Yleensä 'faktalla' tarkoitetaan nähdäkseni synteettis-aposteriorista eli kontingenttia niin sanotusti varmaa tietoa. Usein faktoista puhuttaessa viitataan tieteelliseen tutkimukseen. Vaan yksikään vakavasti otettava ja tieteenfilosofiansa sisäistänyt tieteilijä ei katso minkään tieteellisen kontingentin väitteen olevan absoluuttisen varmasti totta. Tieteen määritelmällisiin periaatteisiin kuuluvat jatkuva itsekritiikki sekä itseäänkorjaavuus. Parhaimmillaan tieteilijät voivat toivoa jatkuvasti lähestyvänsä todenmukaisempia käsityksiä. Jos taas 'faktalla' tarkoitetaan tiedeyhteisön konsensuksessa vaalimaa käsitystä, faktoista varmastikin voi ja tulee keskustella.

Charles S. Peirce ja Karl Popper kehittelivät tieteenfilosofista fallibilismin ajatusta. Fallibilismin mukaan tieteellisiä väitteitä ei voi koskaan lopullisesti todistaa todeksi, mutta teoriat on muotoiltava siten, että ne ovat falsifioitavissa. Teorioiden on siis esitettävä väitteitä, joita tukevaa informaatiota voidaan selvittää tarkkailemalla kontingenttia todellisuutta. En usko, että tieteellisten teorioiden kaikki väitteet ovat tavallisesti suoraan falsifioitavissa, mutta ainakin tämän tarvinnee päteä keskeisiin väitteisiin. Käytäntöön soveltaminen on tietysti monimutkaisempi kysymys.

Kaikki kontingentti tieto on epäilyksen alla. Yksi ongelma kontingentin tiedon suhteen on induktion oikeutus (missä yhteydessä tietysti viittaan Humeen). Kant pyrki introdusoimaan analyyttis-apriorisen ja synteettis-aposteriorisen tiedon rinnalle synteettis-apriorisen tiedon luokan, joka on tietysti ongelmallinen. Kaikki synteettinen tieto "kerjää kysymystä" (begs the question). Aina voi kysyä, liittyvätkö kaksi ei-määritelmällisesti toisiinsa kytkettyä seikkaa toisiinsa "välttämättä". Yksittäishavaintoja koskevia väitteitä voi taas aina epäillä havaintojen epätarkkuuden ja erehtyväisyyden takia.

Jos 'faktat' taas ulotetaan koskemaan myös analyyttis-apriorisia väitteitä (joista tyyppiesimerkkinä tavataan esittää lause "Kaikki poikamiehet ovat naimattomia"), voidaan tietysti saavuttaa "varmuus" siinä typerryttävässä mielessä, että sanojen määritelmä on jo oletettu annettuna. Toisaalta on tietysti hölmöä puhua "varmuudesta" tässä yhteydessä, kun sillä ei ole mitään tekemistä todennäköisyyksien tai vastaavien kanssa, ja siten nähdäkseni myöskään "faktoista".

Katson nyt perustelleeni riittävästi sitä, miksi väitteeseen "Makuasioista ei voi kiistellä" esitetty vastaväite tapaan "Mistään muusta kuin makuasioista ei voikaan kiistellä" on virheellinen. Arvostaisin siis kovasti, mikäli moisen väitteen esittäjä edes soisi ajatuksen esittämilleni argumenteille ennen kielenkantojensa kuluttamista. Kiitos ja anteeksi.

Päätin viimein tehdä vanhasta suosikkiaiheestani merkinnän. Kyseessä on aihe nimeltä satunnaisuus. Satunnaisuuden käsite on hyvin mielenkiintoinen useasta syystä: siihen liittyy paradoksaalisia piirteitä ja sillä on lukuisia erilaisia ulottuvuuksia. Tämä tekee käsitteen määrittelystäkin hieman haastavaa, mutta käsittelen kuitenkin alkuun aihetta alustavasti.

Ensin on tarpeen tuoda esiin se, että satunnaisuuden käsite liittyy olennaisesti modaalikäsitteisiin. Kuten kirjoituksessa "Vapaudesta" toin esille, kannatan sellaista näkemystä modaliteetista, että kyseessä on episteeminen käsite ontologisessa valeasussa. Osin tämä johtunee yksinkertaisesti sellaisista kielellistä piirteistä, että 'mahdollisuus' substantivoidaan ja että sana 'olla' liitetään harhaanjohtavasti modaliteettia kuvaaviin lauseisiin ("On mahdollista, että..."). Sanottu pätee 'satunnaisuuteen' ja 'sattumaan'.

Satunnaisuus määrittyy negaation kautta. Samalla tavalla kuin ajaudutaan ontologisiin ongelmiin puhumalla objekteista, jotka eivät ole olemassa (Mitä puhe silloin oikeastaan koskee?), seuraa hämminkiä myös satunnaisuudesta puhuttaessa. Satunnaisuuden kohdalla negaatio liittyy ontologisesta vinkkelistä muun muassa vaikuttavien syiden poissaoloon. Käsitykseen kausaalilakien hallitsemasta maailmasta pitäisi jotenkin ympätä yhteen entiteetti, joka pomppaa esiin tyhjästä. (Nokkelimmat-pokkelimmat voivat pohdiskella tämän keskustelun suhdetta dualismiin yleensä.) Kaiken lisäksi kyseinen entiteetti on luonteeltaan täydellisen abstrakti. Se ei itsessään ikään kuin ole missään, eikä sitä toisaalta pysty redusoimaan mihinkään atomisiin ominaisuuksiinkaan.

Itse siis koen tarpeettomaksi tällaisten hämärien entiteettien postuloimisen. Satunnaisuus on järkevintä määritellä episteemisenä käsitteenä. Tällöin satunnaisuus tarkoittaa - sekin - jotakuinkin samaa kuin epävarmuus. Tällaisessa episteemisessä käsityksessä merkillepantavaa on satunnaisuuden relativistinen luonne. Itse tapahtuman kuvauksesta ei voi päätellä, onko tapahtuma satunnainen vai ei, vaan on tarpeen viitata toimijoiden tietämykseen.

Täytyy vielä korostaa, että tässä en ole suinkaan pyrkinyt antamaan satunnaisuuden täydellistä määritelmää. Satunnaisuuden proseduraaliset ja sosiaaliset ulottuvuudet tulevat ilmi tuonnempana.

Satunnaisuuden pakoileva luonne

Lukija saattaa olla törmännyt netissä satunnaislukugeneraattoreihin (ks. esim. True Random Number Service). Onkin havainnollista pohtia, miten kone tai ohjelma voisi tuottaa satunnaisia lukuja. (Itse en sinänsä ole aiheen asiantuntija vaan lähestyn tätäkin asiaa nojatuolista käsin.) Miten ohjelmoija ohjelmoisi satunnaisuuden? Miten "selittää" koneelle, miten tulee toimia satunnaisesti? Ongelmana on tietysti se, ettei satunnaisuus ole minkäänlainen periaate tai määriteltävissä oleva proseduuri, vaan se on periaatteiden puutetta.

Ohjelmoijat (ja kaiketi myös matemaatikot) puhuvat "aidosta satunnaisuudesta". Vaan jos jokin kone olisi todella "aidosti satunnainen", sille kävisi kuin Buridanin aasille, joka ei osannut valita kahden identtisen heinäpaalin väliltä. Jos ei ole mitään "preferenssiä" kahden vaihtoehdon välillä, ei valintaa voi tehdä. Jokainen tapahtuma vaatii syyn.

On paradoksaalista, että satunnaisuus metodina on toimijoille niin vaikea ja ankarassa mielessä mahdoton saavuttaa. Tuntuu nurinkurisesti olevan helpompaa pyrkiä määrättyyn tulokseen kuin siihen, että toiminnasta seuraisi ylipäätään mitä vain satunnaista. Aiemmin mainitsin, että satunnaiselta tapahtumalta tulisi puuttua kausaali- eli vaikuttava syy. Lisäksi siltä tulee puuttua finaalinen syy eli päämääräsyy. Kun toimija tavoittelee satunnaisuutta, hänen pitäisi olla tavoittelematta mitään.

Toisin ilmaistuna toimijan tulisi päästä eroon dispositioistaan. Hänen tulee omaksua taito olla käyttämättä taitoja. Vaan jos tässä harjaantuu, toiminta taas lakkaakin olemasta satunnaista ja alkaa olla hallittua. Dispositioihin palaan vielä viimeisessä alaluvussa.

Satunnaisuuden häilyväinen luonne

Kuten toin ilmi, satunnaisuuden käsitteen epistemologinen tulkinta sitoo satunnaisuuden ulkoisten objektien sijaan subjektiin itseensä. Tämä tuo keskusteluun relativistisen elementin: se, mikä näyttäytyy kullekin satunnaisena, riippuu perspektiivistä. Lisää päänvaivaa kuitenkin aiheutuu ihmisen sosiaalisesta luonteesta. Ainakin silloin, kun satunnaisuuteen perustuvat päätökset vaikuttavat useisiin ihmisiin, mistä esimerkkinä voi toimia vaikkapa lottoarvonta, ei toimijoille riitä, että he eivät itse tunne kausaaliprosesseja, joilla tapahtumat etenevät: he vaativat, ettei niitä tunne kukaan muukaan asianosainen.

Kaikki tämä mutkistaa satunnaisuuden verifioimista. Kaksi itsessään täysin identtistä tapahtumaa voivat olla erilaisia satunnaisuuden suhteen - siis toinen niistä voi olla satunnainen, kun taas toinen ei sitä ole. Esimerkkinä voi toimia tapaus, jossa Ville heittää noppaa näennäisenä pyrkimyksenään valita yksi kuudesta toimintamallista. Hän kuitenkin päättää heittää noppaa niin monta kertaa, että saa sen luvun, jonka haluaakin saada. Kun verrataan tapahtumaa, jossa Ville heittää noppaa viimeisen kerran ja sen jälkeen toimii valitulla tavalla, tapaukseen, jossa Reima arpoo "aidosti" saman toimintatavan nopalla, mitään fyysistä eroa ei voida havaita. Jos joku sattuisi paikalle juuri ennen kuin Ville heittää noppaa viimeisen kerran, hänestä näyttäisikin siltä kuin Ville todella antaisi nopan vaikuttaa päätökseensä.

Jos lukija haluaa vielä väittää, että Villen ja Reiman tapausten täydelliset kuvaukset ovat toisenlaiset, koska Villen tapauksessa koko tapahtumaa tulisi kuvata useiden nopan heittojen sarjana, voidaan pointtiani vielä alleviivata toisella esimerkillä. Tässä esimerkissä Ville ja Reima ovat erimielisiä siitä, tulisiko heidän käyttää yhteiset rahansa olut- vai limonadipulloon. Ville ehdottaa, että he voivat ratkaista asian kolikonheitolla. Villellä on kuitenkin salakavala suunnitelma: jos kolikko laskeutuu klaavapuoli ylöspäin, kuten hän toivoo, aikoo hän toimia asianmukaisella tavalla; mutta jos kolikko laskeutuukin toisin päin, hän kieltäytyy hyväksymästä arvonnan tulosta. Tulokseksi tulee lopulta klaava, ja Reima tyytyy tulokseen siinä uskossa, että arvonta on suoritettu reilusti.

Sattuma ja oikeudenmukaisuus

Edellinen esimerkki havainnollistaa myös satunnaisuuden eettistä luonnetta. Kun ei ole yleisesti hyväksyttyä eettisperusteista tapaa ratkaista eturistiriitoja, turvaudutaan tavallisesti jonkinlaiseen arpomiseen. Tämän katsotaan olevan reilua eli oikeudenmukaista (ks. "(Viis) oikeudenmukaisuudesta"). Tarkemmin sanottuna kyseessä on proseduraalisen oikeudenmukaisuuden muoto: lopputuloksen oikeudenmukaisuutta ei ratkaise lopputulos itsessään vaan se, millaisella metodilla siihen on päästy.

Kaltaiseni utilitaristi (kaipa minä uskallan itseäni moiseksi nimittää) tietysti lähtökohtaisesti puistelee moiselle päätään: Miksi tulisi valita kahdesta toimintatavasta nimenomaan toinen, vaikka lopputulos olisi joka tapauksessa yhtä hyvä? Lisäksi ontologia aiheuttaa etiikankin suhteen omat ongelmansa. Kuten ilmaisin, satunnaisuus on koosteinen abstraktio, jota ei itsessään tosi asiassa ole olemassa. Miten jollekin olemassa olemattomalle sitten voisi antaa arvoa, ja miksi näin pitäisi tehdä?

Sosiaalisesti satunnaisuutta edellytetään siis tilanteissa, joissa katsotaan, että eri toimintatapojen valitsemiseen on yhtä painavat syyt. Utilitaristi tietysti kysyy, mitä merkitystä sillä on, mitä valitaan, jos vaihtoehtoisten tekojen lopputulokset ovat samanarvoisia. Tällöinhän pitäisi kai olla samantekevää, millä perusteella tulokseen päädytään.

Sattuma ja dispositionaalisuus

Utilitaristi, joka haluaa kuitenkin myöntää satunnaisuudelle jonkin arvon, voi kuitenkin kutsua hyve-eetikkoja apuun. Minäpä selitän. Mikäli ei säädeltäisi sitä, miten ihmiset toimivat tilanteissa, joissa vaihtoehdot ovat eettisesti samanarvoisia, ihmiset todennäköisesti tulkitsisivat usein tilannetta omaksi edukseen - esimerkiksi Ville päättäisi valita itse, mitä juomaa ostetaan, kuuntelematta Reiman näkemyksiä. Tässä tapauksessa valittu lopputulos olisi toki, ceteris paribus (todellisuudessa pitäisi luultavasti ottaa huomioon ainakin se, että Reimalle tulee paha mieli "epäreilusta" ratkaisusta), yhtä hyvä kuin vaihtoehtokin, mutta pidemmän päälle tällaiset valinnat luultavasti vahvistaisivat Villen dispositiota egoistisiin ratkaisuihin.

Hyve-eetikkojen edusmies Aristoteles pohti paljon kasvatuksen asemaa. Kasvatuksella tulisi hänen mukaansa pyrkiä siihen, että ihmiset sisäistäisivät hyveellisyyden toiseksi luonnokseen (tai ehkä pikemminkin ensimmäiseksi). Tällöin he toimisivat omaehtoisesti eettisesti oikein silloinkin, kun kukaan ei ole pakottamassa.

Kuten osaltaan R. M. Hare ja Derek Parfit ovat tuoneet ilmi, tämäntyyppinen ajatus ei suinkaan ole utilitaristien saavuttamattomissa. Koska ihminen on siinä määrin vajavainen, ettei hän osaa ja pysty joka tilanteessa suorittamaan monimutkaisia eettisiä kalkyyleitä, on hyödyllistä vahvistaa ihmisten dispositioita, jotka useimmiten, joskaan eivät aina, johtavat parhaisiin lopputuloksiin. Hyvillä dispositioilla voi siis olla utilitaristille instrumentaalista arvoa. Aristoteles oli oletettavasti oikeassa siinä, että erityisen tärkeää tällainen dispositioiden tukeminen on ihmisen ollessa lapsi, mutta toki aikuisiinkin voi jossain määrin pyrkiä vaikuttamaan.

Satunnaisuuden suhteen törmäämme kuitenkin vielä käytännölliseen ongelmaan. Kuten sanottu, satunnaisuus ei ole periaate vaan periaatteiden puuttumista. Tällaista toimintamallia on siten hyvin vaikeaa opettaa. Ei yksinkertaisesti ole mitään, mitä opettaa. Kirjoituksessani anarkiasta mainitsin sellaisen anarkistien kohtaaman pulman, että anarkiassa ei ole järjestelmää, joka vastustaisi järjestäytymistä. Dispositiottomuudessa on vastaava ongelma: mikään dispositio ei ole estämässä dispositioiden muodostumista. Ja ihminen vaikuttaa olevan hyvin altis dispositioiden muodostamiselle.

 

Päivitin blogia/päiväkirjaa. Keskeiset muutokset näkyvät ulkoasussa sekä yhtenä uutena ominaisuutena, nimittäin niin sanottuina tägeina. Ulkoasua uudistin lähinnä vaihtelun vuoksi, ja mielestäni tämä nykyinen simplistisyys on hyvä linja, koska haluan, että teksti on blogin keskiössä.

Tägeja lisäsin lukijoiden navigointia helpottaakseni. Blogistani on jo tullut sen verran pitkä, että on tarpeen, että lukija löytää sieltä kätevästi nimenomaan itseään kiinnostavat asiat. Vaikka eipä minulla lukijoita juuri taida vieläkään olla. Tägeihin olen itse tyytyväinen. Pelkästään tägilistaa lukemalla saa hyvän kuvan siitä, minkälaiset teemat minua kiinnostavat. Huono puoli on se, että tapani mukaan innostuin vähän liikaa ja tein listasta älyttömän pitkän. Kaikki merkitsemäni tägit ovat kuitenkin mielestäni relevantteja.

Kaksi tägia poikkeavat joukosta ja on merkitty sulkeiden sisään: (nillitys) sekä (viisastelu). Tässä on tarkoituksena säästää lukijoiden mielenterveyttä ja ylläpitää heidän mielenrauhaansa. Tiedostan, että minulla on kaksi mainitunlaista syntiä, ja jotkut eivät tämäntyyppistä materiaalia halua lukea. Nyt tämän voi välttää helposti tarkastamalla tägeista kyseiset varoitukset. Vaikka tietyssä mielessä kaikki kirjoitukseni ovat kyllä jonkinmoista viisastelua.

Muutoin tägit viittaavat filosofisiin teemoihin. Niistä ei täten löydä kätevästi viittauksia esimerkiksi joihinkin päivänkohtaisiin puheenaiheisiin. Tämä valinta on harkittu. Kuten jo esittelymerkinnässäni "Kaikille (julkinen)" kerroin, blogini ei pyri ajankohtaisuuteen, eikä sen siten ole edes tarpeen houkutella lukijoita, jotka ovat nimenomaan tällaisista aiheista kiinnostuneita. Sikäli kuin ajankohtaisia aiheita sivuan, ne ovat vain sivuhuomautuksia, joissa minua kiinnostaa tapausten universaalit piirteet.

Oletan siis, että potentiaalisilla lukijoilla on jonkinlaista mielenkiintoa filosofiaa kohtaan. Filosofiaan jo perehtynyttä tägit auttavat löytämään juuri häntä kiinnostaviin filosofian osa-alueisiin ja käsitteisiin liittyvää pohdintaa. Filosofiaan perehtymättömille katson tägien olevan myös hyödyksi sikäli, että ne auttavat erottamaan keskeisiä käsitteitä sekä filosofeja tekstin seasta, mikä on avuksi muiden lähdetekstien löytämisessä.

Kuten jo "Kaikille (julkinen)" -merkinnässä mainitsin, tämä blogi kuvaa varsin sekalaisia ja keskeneräisiä ajatusprosessejani. Blogissa kirjoittamaani tulee siis suhtautua aina pienellä varauksella. Senkin mainitsin, että mielipiteeni voivat muuttua ajan kuluessa, enkä täten takaa, että enää allekirjoitan kaikkea kirjoittamaani. Jotkin kirjoituksistani ovat nykynäkökulmasta myös yksinkertaisesti huonoja ja taitamattomasti kirjoitettuja.

Tägejä lisätessäni tulin kerranneeksi blogin materiaalia ja sain siten muodostettua blogista yleiskuvaa. Näyttää siltä, että keskeisimmät muutokset ajattelussani ovat tapahtuneet etiikan saralla. Joissain vanhoissa kirjoituksissa kuuluu yhä deontologisia kaikuja. Sittemmin olen siirtynyt enenevästi utilitarismia kohti. Utilitaristiset pohdinnat ovat muuttuneet kohdallani myös ajankohtaisemmiksi proseminaarityöni, seminaaritöideni ja graduni valmistelun tiimellyksessä.

Mielenkiinnolla havainnoin myös yleisesti käsittelemiäni aiheita. Itseäni hieman yllättää se, kuinka suurelta osin olen alkanut keskittyä etiikkaan sekä politiikkaan. Helsingin yliopisto jakaa filosofit "teoreettisiin" ja "käytännöllisiin". Päästyäni lukemaan käytännöllistä filosofiaa taannoin mietin, että samaistun kuitenkin ennemmin "teoreettiseen" puoleen. Tämä blogi osaltaan osoittaa, etteivät "käytännöllisenkään" filosofian aihealueet ole minusta niin kaukana. Osin sillä, että olen nimenomaan käytännöllistä filosofiaa opiskellut, lienee tosin ollut kausaalivaikutusta myös tämän blogin teemoihin.

Toisaalta eräs, huonosti tiedostettu, ajatukseni on ehkä ollut se, että blogini kohdeyleisö ovat paljolti muut kuin filosofiaa laajasti lukeneet. Heidän näkökulmastaan uskoakseni etiikan ja politiikan aiheet ovat helpommin lähestyttäviä. Blogissani on myös enenevästi alkanut esiintyä se ajatus, että pyrin sen muodossa parhaimmillaan jopa hieman vaikuttamaan asioihin. Erityisen korostunut tämä ajatus on käsitellessäni liberalismia, yhtä mieli-inhokkiaiheistani sekä siihen liittyviä käsitteitä ja ajattelutapoja.

 

Oletettavastikin useimmat ihmiset pitävät oikeudenmukaisuutta hyvin keskeisenä poliittisena ideaalina. "Oikeudenmukaisuudesta" kuuluu puhuvan yhtälailla äärioikeisto kuin -vasemmistokin sekä kaikenlainen väki siitä väliltä - joskin substantiaaliset käsitykset oikeudenmukaisuudesta voivat erota huomattavasti. Itse koen koko käsitteen turhaksi sekä harhaanjohtavaksi. Tässä merkinnässä ajattelin kertoa miksi.

Keskeinen syy sille, miksi pyrin itse välttämään oikeudenmukaisuus-käsitteen käyttöä, on se, että se aiheuttaa vain tarpeetonta sekaannusta. Mikäli se ei lukijoiden (tyhjälle?) joukolle ole jo selvinnyt, olen jonkin sortin utilitaristi eli perustan etiikkani niin sanotulle hyvän tekemisen periaatteelle (principle of beneficence). Oikeudenmukaisuus-käsite on selvästikin eettinen käsite, muttei se kata koko etiikan alaa. Sikäli kuin oikeudenmukaisuudella on mitään eettistä merkitystä, sen tulee olla redusoitavissa hyvän tekemisen periaatteeseen - ja jo tällöin herää tietysti kysymys siitä, mihin tällaista ylimääräistä käsitettä tarvittaisiin.

Vakavampi ongelma on kuitenkin se, ettei oikeudenmukaisuus ole täysin redusoitavissa hyvän tekemisen periaatteeseen. Oikeudenmukaisuudesta puhuttaessa puhutaan aina "ansaitsemisesta", eivätkä ansiot liity hyvän tekemisen periaatteeseen suoranaisesti millään tavalla; hyvän tekemisen periaatteen mukaan on aina, ceteris paribus, suotavaa tehdä moraalin kohteelle hyvää. "Ansaitsemisella" voi korkeintaan olla jotain välillistä merkitystä; esim. jos joku toimii tavalla, joka on haitallinen monen muun yksilön edun kannalta, hänen etunsa maksimoimista voidaan välttää rangaistuksena, jotta hän korjaisi toimintaansa paremmin universaalia hyvän tekemisen periaatetta vastaavaksi.

Etiikka on määritelmällisesti universaalia. Tästä seuraa se, ettei eettiseen järjestelmään mahdu enempää kuin yksi perustava periaate (mistä olen kirjoittanut jo aiemmin liberalismin yhteydessä). Kaksi tai useampi toimintaperiaate ovat nimittäin väistämättä joskus ristiriidassa. Ja jos minun pitää luopua hyvän tekemisen periaatteesta tai oikeudenmukaisuuden käsitteestä, luovun epäilemättä ennemmin oikeudenmukaisuudesta. En käsitä, miksi tulisi pyrkiä "oikeuden" toteutumiseen silloin, kun se ei ole hyväksi/hyödyksi kenellekään.

Nähdäkseni oikeudenmukaisuus-käsitteen ulottuvuudet voidaan palauttaa sen distributiiviseen ja retributiiviseen ulottuvuuteen. (Jaottelu ei tietysti ole omani.) Distributiivinen oikeudenmukaisuus (siten kuin minä käsitettä käytän) koskee sitä, miten aineelliset resurssit jaetaan - eli sitä, kuka "ansaitsee" mitäkin hyödykkeitä. Retributiivinen oikeudenmukaisuus taas liittyy kansalaisten ei-toivottavasta käyttäytymisestä rankaisemisen käytäntöihin - eli siihen, kuka "ansaitsee" minkäkinlaista kohtelua.

Täytyy sanoa, että minua kummastuttaa kovasti se, kuinka jopa vasemman laidan poliitikot vetoavat distributiiviseen "oikeudenmukaisuuteen". Itse hahmotan 'oikeudenmukaisuuden' nimenomaan oikeiston käsitteenä. Vasemmistolaisuuden ydinajatuksia on nimittäin se, että kaikkia tulee pyrkiä avustamaan, ja tavoitteena on se, että mahdollisimman monet voivat hyvin. Oikeistolaisia taas kiinnostaa etupäässä, mitä kukakin "ansaitsee".

En samaistu oikeistolaisten intuitioon siitä, että olisi olennaista selvittää henkilön ansioita päätelläkseen, tuleeko häntä auttaa. Oikeistolaisia vastaan voi kuitenkin argumentoida myös heidän omilla aseillaan. Jos oletetaankin hyödykkeiden "ansaitsemisen" olevan jollain tavalla mielekäs konsepti, olen kuitenkin hyvin vakuuttunut siitä, että on äärimmäisen vaikeaa selvittää, kuka mitäkin ansaitsee.

Esimerkiksi voidaan ottaa vaikka tapaus, jossa yksilöä on pahoinpidelty varhaislapsuudessa. Vaikka henkilö ei tapauksesta itse mitään muistaisikaan, voivat varhaislapsuuden tapahtumat vaikuttaa hyvin keskeisesti hänen hyvinvointiinsa aikuisiälläkin. Tällainen aikuinen saattaa oikeistopoliitikon näkökulmasta vaikuttaa laiskalta ja saamattomalta, kun hänen on vaikeaa osallistua täysissä voimin työelämään, mutta tosi asiassa taustalla vaikuttavat psyykkiset ongelmat, joiden muodostumiseen henkilö ei ole pienenä lapsena - useimpien mielestä - voinut mitenkään vaikuttaa. (Tässä kohtaa on tosin tarpeen vielä viitata aiempaan kirjoitukseeni vapaudesta: ei ole lainkaan selvää, että ihmiset ylipäätään pystyvät vaikuttamaan sielunelämäänsä sen enempää kuin moniin ulkoisinkaan olosuhteisiin.)

Jo John Locken muotoilemat kapitalistiset periaatteet paljastivat, millaisiin ongelmiin joudutaan, kun yritetään perustaa distribuutio ansioille. Oikeistolaiset joutuvat penkomaan - tai heidän ainakin johdonmukaisuuden vuoksi tulisi penkoa - alinomaa ihmisten historioita ja taustoja selvittääkseen, miten heitä tulee kohdella ja miten resursseja tulee käyttää. Käytännössä tämä penkominen on tietysti mahdotonta, koska ihmisten elämänkulussa on lukemattomia tapahtumia, jotka heihin vaikuttavat ja joista ei jää mitään ulkoisia todisteita. Liberalistien "mahdollisuuksien tasa-arvo" on siis mahdotonta taata, koska ei voida millään selvittää, mitkä "mahdollisuudet" henkilö on ikään kuin sulkenut itse pois itseltään (jos nyt myöntäydyn hypoteesina käyttämään tällaista terminologiaa) ja mitkä ympäristö. Tyystin libertaristinen/anarkistinen (ks. ed. merkintä) yhteiskunta ei vuorostaan perustu minkäänlaisille eettisille periaatteille.

Useimmat ihmiset kuitenkin katsovat, että resurssien tulee jakautua jollain tapaa perustuen ihmisten omille toimille. Mainittu todellisten omien "ansioiden" selvittämisen ongelma on näkemyksen yksi keskeinen ongelma, mutta vaikka ihmisten "ansiot" tunnettaisiinkin, näen tällaisen periaatteen itse misantrooppisena. On aina, ceteris paribus, hyvä asia tehdä hyvää toisille, ja yhteiskunnan tulisi pyrkiä siihen, että hyvän tekeminen ihmisille maksimoitaisiin. On egoistisesti motivoitunutta tarjota kanssaihmisille vain se minimimäärä, johon heillä on ansioihin perustuva "oikeus".

Siinä, missä niin kutsutun distributiivisen oikeudenmukaisuuden synti on saituus hyödykkeiden jakamisessa, vaikuttaa niin kutsutun retributiivisen oikeudenmukaisuuden epäeettisyys vielä ilmeisemmältä: retributiivinen oikeudenmukaisuus - itsenäisenä periaatteena - nimittäin jakaa rangaistuksia yksilöille kiinnittämällä huomiota siihen, hyötyykö näiden rangaistusten toteuttamisesta kukaan. Varhainen esimerkki tällaisesta ajattelusta ilmenee Hammurabin laissa, ja modernimpana esimerkkinä voivat toimia kuolemantuomiot - vaikkei esimerkkiä näin kaukaa tarvitsekaan hakea. (Kuolemantuomioilla on tosin se erikoinen piirre, että vaikka niillä pyritäänkin kostamaan tuomitulle, kuollut on henkilö, joka kaikista todennäköisimmin ei tule itse kuolemastaan kärsimään.)

Vaikka kaikki eivät suostuisikaan allekirjoittamaan väitettäni siitä, että persoonille tai mille-lie-öhkömönkiäisille tulee, ceteris paribus, pyrkiä tekemään mahdollisimman paljon hyvää, kokenevat useimmat ihmiset kaiketi kuitenkin selväksi edes sen, että kenellekään ei tule tuottaa vahinkoa, jollei siitä seuraa minkäänlaista kompensoivaa hyötyä. "Kostaa" ei pidä koskaan, ja "rangaista" tulee vain silloin, kun on ennakoitavissa, että siitä seuraava hyöty on suurempaa kuin haitta. Retributiivisia päätöksiä tavataankin perustella hyödyllä, jota niiden avulla välillisesti tavoitellaan. Harmillista on tosin se, että valitettavan usein nämä hyödyt ovat vain oletettuja - ja toisinaan tieteellinen tutkimus jopa antaa viitteitä oletusten vastaiseen suuntaan.

Ansioihin perustuvalla järjestelmällä on vielä sekin haittapuoli, että se tekee vaikeaksi suunnan muuttamisen elämässä. Jos on toiminut huonosti ja sen seurauksena "ansainnut" huonosti, on vaikeaa ponnahtaa takaisin tasaveroiseen asemaan, jossa olisi hyvät "mahdollisuudet" elää hyvin. Ansiojärjestelmä kasaa helposti ongelmia niille, joita niitä jo vanhastaan on. Se stigmatisoi yksilöitä, jotka ovat tehneet virheitä. Menneisyydellä ei pitäisi olla merkitystä (muuta kuin sikäli kuin se kertoo jotain nykyisyydestä) päätöksenteossa, koska menneisyyteen ei voi enää vaikuttaa.

Oikeudenmukaisuusajatteluun liittyy tietyssä mielessä kielteinen ihmiskuva: ihmisiä syyllistetään heidän epäonnestaan ja kuvitellaan, että mikäli heitä ei tökitä kylliksi, he vetävät aina parhaansa mukaan välistä. Tällainen ihmiskuva tuntuu politiikassa olevan laajalti vallalla, vaikka sille ei ole paljoakaan empiiristä näyttöä. Oma ihmiskuvani on pikemminkin sellainen, että kun ihmisiä auttaa, he todennäköisemmin toimivat myös toisten hyväksi (kuten Pave Maijanen lauloi). Myös ihmisten sosiaalista luonnetta vähätellään huomattavasti. Todellisuudessa kaikki kuitenkin tarvitsevat muita ihmisiä.

Nuorna miehenalkuna diggailin anarkismia. Pääasiallisena syynä taisi olla jokin kapinoinnin tapainen, mutta liittyi siihen vähän pitkällisempiäkin pohdintoja. Sitten aikuistuin.

Nykytilanne on se, että seison tietystä perspektiivistä tarkasteltuna poliittisine mielipiteideni aika lailla vastapäätä anarkismia. Hauskalla tavalla tämä saa aikaan sen, että koen minulla ja anarkisteilla olevan jotain yhteistä. Olemme molemmat esimerkiksi melko äärimmäisiä politiikkamme suhteen. Positiossani olen myös pohtinut anarkismia ehkä enemmän kuin ihmiset keskimäärin - vastakkaisen suuntaukseni perustelemiseksi.

Tällä kertaa kirjoitan siitä, mitä ajattelen anarkismista. Ennen kuin aloitan varsinaisen paatokseni minun täytyy kuitenkin tähdentää sitä, että tietoni anarkismista olen saavuttanut etupäässä nojatuolista käsin - kuten filosofeilla on tapana. Yhden anarkistiksi itseään tituleeraavan henkilön kanssa olen ollut jonkin aikaa sähköisessä kirjeenvaihdossa, mutta epäilen, etteivät hänen aatteensa ole kovin edustava otos anarkistien näkemyksistä. Mikäli jotkut anarkistit siis haluavat minua valistaa lisää ajatusmaailmastaan, kuuntelen mielelläni, ja sikäli kuin minun käsityksissäni on suoranaisia virheitä, niitä saa toki oikaista. Sanotusta huolimatta uskallan kuitenkin kirjoittaa seuraavaa.

Vallankäyttäjät ja vallattomat

Minua on toisinaan syytetty idealismista (jolla en tässä kirjoksessa tietenkään tarkoita filosofeille tuttua substanssi-idealismia). Sosialistisen tai sen tapaisen utopiani väitetään olevan niin kaukana todellisuudesta, ettei poliittisia näkemyksiäni voi mitenkään soveltaa käytäntöön. Idealistinen myönnän kyllä olevani, mutta tuosta käytännöllisyyskysymyksestä en välttämättä ole täysin samaa mieltä.

Kuten sanoin, minulla ja anarkisteilla on jotain yhteistä: olemme molemmat jonkinlaisia idealisteja. Lisäksi joudumme molemmat kohtaamaan samankaltaiselta vaikuttavan syytöksen: meidän syyksemme laitetaan se, jos yhteiskuntautopiamme käytäntöön soveltamisesta hypoteettisesti seuraa esimerkiksi väkivaltaisuuksia ja muuta levottomuutta, vaikkemme sitä itse olisi halunneet tai vaikkemme siihen olisi pyrkineet.

Tässä on kuitenkin myös ero. Anarkismiin sisältyy ajatus siitä, että yhteiskunnasta, ja tästä seuraten myös yhteiskunnan jäsenistä (jollei vallan holisteiksi heittäydytä), tulee hyviä tai ainakin parempia anarkiaan siirryttäessä. Kun anarkismia kritisoidaan siitä, että anarkiassa ihmisistä tulee estottoman häikäilemättömiä ja väkivaltaisia tai vastaavaa, kritisoidaan aatetta suoraan.

Itse ehdottamani vahvan valtion malli on erilainen: valtio pyrkii erinäisin toimin edesauttamaan sitä, että ihmiset toimisivat paremmin - ja siten myös esimerkiksi vähemmän väkivaltaisesti. Minun malliani voidaan kritisoida siitä, ettei sitä voitaisi koskaan saattaa voimaan, koska ihmisiä ei saada toimimaan sen mukaan; toisin sanottuna kritiikki ei kohdistu utopiaani itsessään vaan sen väitettyyn mahdottomuuteen.

Anarkistit sen sijaan joutuvat sulattamaan kaikki ne ikävät seuraukset, jota heidän yhteiskuntautopiansa toteuttamisesta mahdollisesti seuraisi. Positioidemme ero on siinä, että minä joudun ottamaan vastuun (vain) valtion toiminnasta, kun taas anarkistit joutuvat ottamaan vastuun kaikesta siitä, mitä eri toimijoiden käyttäytymisen synteesinä seuraa, kun valtiota ei ole. Anarkistit ovat yrittäneet tätä positioiden eroa myös käyttää hyödykseen, mutta siitä jatkan lisää alaluvussa "(Väki)valta ja vastuu".

Anarkistin taikatemppu

Vaikka minuakin on idealismista syytetty, väitän, että anarkismin kannattaminen vaatii vielä hartaampaa uskoa abstraktioihin kuin oma yhteiskuntautopiani. Kuten Hobbes, Locke ja Rousseau asian pukivat, minunkin nähdäkseni yhteiskuntajärjestelmien, johon tässä luen myös anarkian omissiivinen järjestelmän, keskeinen tarkoitus on karkeasti sanottuna saada ihmiset käyttäytymään yhteistoiminnan kannalta suotuisammin. On esitetty varsin monenkirjavia näkemyksiä siitä, kuinka tämä onnistuisi ja mitä valtion tulisi tehdä optimaalisen lopputuloksen saavuttamiseksi. Anarkismin uskonloikka tulee tässä: heidän mukaansa valtion ei tarvitse tehdä mitään, minkä seurauksena kaikki rullaa kivasti.

Siis mitä ihmettä? Ei tehdä mitään ja yhtäkkiä kaikki sujuukin hyvin? Poistetaan valtio, minkä jälkeen ihmiset alkavat taianomaisesti käyttäytyä sivistyneesti? Mistä ihmeestä anarkistit ovat saaneet sen käsityksen, että tämä toimisi?

Vastatakseni tähän kysymykseen palaan teini-ikäiseen sielunmaisemaani. Tuolloin mietin kai jotakuinkin seuraavaan tapaan: "Kapitalismia on kokeiltu - ei toimi. Kommunismiakin on yritetty, eikä sekään ole näyttänyt onnistuvan. Ilmeisesti jotakuinkin kaikissa yhteiskuntajärjestelmissä on suuria ongelmia. Minkäs sille sitten mahtaa...? Nyt keksin! Jos yhteiskuntajärjestelmät eivät toimi, kokeillaankin niiden poistamista!" Poissulkemisen periaate on ainut selitys, jonka anarkismin syntymiselle keksin. Idea on samankaltainen kuin jos yritettyämme tuloksetta leikata aitaan reikä kaikilla ulottuvilla olevilla työkaluilla jäisimmekin odottamaan, että reikä syntyy itsestään. Kaipa se mahdollista on (eli emme voi varmaksi tietää, mitä tulee tapahtumaan), mutta ei se järin todennäköiseltä ainakaan lyhyellä tähtäimellä vaikuta.

Anarkismi on samanlainen soma pakettiratkaisu kuin kapitalistinen ideologia, jolla Adam Smith yritti paikata yhteiskunnan puutteita. "Istutaan vain hiljaa odottamaan, niin kyllä se näkymätön käsi tulee meidät pelastamaan." Olisihan se pirskatin hienoa, jos ongelmat ratkeaisivat tällä tavalla! Tässä onkin epäilemättä osa anarkismin viehätyksestä. Mutta hei, tyypit, oikeesti! Ei ihmiskunnan ongelmia saa jättää sillä tavalla lojumaan. Ei yhteiskunta voi olla alustana niin epätoivoisille ihmiskokeille.

Tähän väliin kiirehtäisi joku anarkistiksi itseään kutsuva epäilemättä sanomaan, että eivät anarkistit suinkaan katso, ettei ihmisten tarvitse mitään tehdä paremman yhteiselämän puolesta. Sitten hän kertoisi, minkälaisia järjestelyjä anarkiassa voidaan tehdä, jotta yhteiselo saadaan sujumaan mukavasti. (Enkä keksi tätä päästäni - tällaista olen oikeasti kuullut.) Siis anarkismi toimii, mikäli ihmiset järjestäytyvät sopivalla tavalla yhteistoiminnan silottamiseksi? Vaan eihän tässä ole kyse anarkismista lainkaan! On tehty vain se kosmeettinen muutos, että yhteiseloa sääteleviä tahoja on lakattu kutsumasta "valtion virkamiehiksi" tai vastaavaa. En näe mitään syytä, miksi tällainen muutos tarvitsisi tehdä.

(Väki)valta ja vastuu

Kysymys väkivallasta lienee myös tavallinen anarkistin lyömäase. Anarkisti haluaa eroon yhteiskunnan väkivaltakoneistosta, joten hän yksinkertaisesti lakkauttaa sen. Tässä anarkistin järkeily kulkenee tähän tapaan: "Yhteiskunnassamme on paljon väkivaltaa. Jotain tarttis tehä. Merkittävä osa väkivallasta on 'valtio'-nimisen instanssin harjoittamaa. Jos siis poistetaan valtio, poistetaan suuri osa väkivallasta!"

Anarkistia täytyy tässä kohtaa tietysti muistuttaa ensinnäkin siitä, että valtio koostuu ihmisistä. Oletetaan, että on olemassa poliiseja, jotka ovat väkivaltaisia ja nauttivat ihmisten kovin ottein kohtelemisesta. (Joku varmaan nauraisi tässä kohtaa, kun puhun "olettamisesta", mutta minä olen, hei, filosofi.) Lakkaisivatkohan he osaltaan pieksämästä porukkaa, mikäli tätä pieksämistä lakattaisiin säätelemästä?

Lisäksi anarkistit tuntuvat kokonaan unohtavan sen seikan, että usein yhteiskunnan masinoima (toisinaan passiivinen) väkivalta perustellaan nimenomaan sillä, että sen avulla voidaan vähentää tarpeetonta väkivaltaa. Karkeasti muotoiltuna henkilö A ei - väitteen mukaan - viitsi lyödä henkilöä B, jos hän olettaa, että joutuu lyötyään kohtaamaan niin voimakkaan instanssin, että tämä voi tarvittaessa pistää hänet vaikka lukkojen taakse. Anarkistit tuntuvat vain olettavan, että valtiollisen järjestäytymisen poistaminen johtaisi siihen, että väkivalta ei ainakaan lisääntyisi ja todennäköisesti jopa vähentyisi. Tälle ei yksinkertaisesti ole minkäänlaisia empiirisiä perusteluita. Anarkisti voi väittää, ettei empiirisiä utiliteettiperusteluita ole myöskään valtion harjoittamalle väkivallalle, mutta jos näin onkin, tämän kysymyksen suhteen anarkistit ovat samalla viivalla muiden kanssa.

Anarkismin vetovoima liittyy suurilta osin myös siihen, että anarkistit sanoutuvat irti kaikesta vastuusta. "Vaikka anarkiassa väkivaltaa ei olisikaan vähemmän, ei anarkiassa harjoitettu väkivalta kuitenkaan olisi legitimoitua", he saattavat väittää. (Myöskään tätä en vain keksi päästäni.) Tämä ratkaisu vuorostaan on samanlainen kuin jos tappaminen tehtäisiin lailliseksi sen vuoksi, että se vähentäisi rikollisuutta.

Anarkistit yrittävät itse väistää syyttävän sormen. Samalla, kun he yrittävät ottaa kunnian kannattamansa yhteiskuntajärjestyksen hyvistä puolista, he (tai ainakin jotkut heistä) yrittävät kieltää vastuullisuutensa anarkian huonoista puolista, jotka ovat tosiasiassa aivan yhtä paljon heidän aiheuttamiaan kuin hyvätkin puolet. Jos anarkiassa ilmenee esimerkiksi juuri väkivaltaa, se ei heidän mukaansa ole heidän henkilökohtaisesti aiheuttamansa ongelma; eiväthän he itse ole tarpeettoman väkivaltaisesti riehumassa. Tässä taustalla on tietystikin liberalistien kanssa jaettu aktien ja omissioiden erottelu. Kyseisen erottelun onnettomuudesta sanon tässä yhteydessä lyhyesti vain sen verran, että harva on valmis pitämään ihmisen hukkumaan jättämistä eettisesti indifferenttinä tekona. Toisin sanottuna anarkisti, joka on valtiota purkamassa, on kyllä myös vastuussa siitä, jos valtion purkamisen jälkeen seuraa väkivaltaa, jonka valtio olisi voinut estää.

Anarkismi ja liberalismi

Tähän mennessä en ole kirjoituksessani vielä kertaakaan maininnut sanaa, jonka jokainen anarkisti mielellään ripustaisi vaikka kehystettynä sänkynsä viereen ihailtavaksi aina ennen nukkumaanmenoa ja heti herätessä. Sana on tietysti 'vapaus'. Vapaudesta olen kirjoittanut jo aiemmin merkinnässäni "Vapaudesta", joten minun lienee sallittua olettaa, että olen tehnyt kantani liittyen mainittuun käsitteeseen selväksi.

Anarkistihan on tässä suhteessa läheistä sukua liberalistille. Molemmat silittelevät vapauden ideaaliaan raukea hymy kasvoillaan. Molemmat myös putoavat samoihin teoreettisiin (millä en tässä tarkoita kansankielisesti samaa kuin "hypoteettisiin") sudenkuoppiin tässä suhteessa.

Anarkistin järkeily vapauden suhteen kulkee jotakuinkin näin: "Ihmisten vapautta rajoitetaan ikävällä tavalla nykyisessä yhteiskunnassa. Yksi vapauden rajoittajataho on valtio. Jos siis poistamme valtion, yksilö voi toimia vapaammin!" (Tätäkään en heitä hatusta.) Kaksi tutunoloista huomautusta on jälleen tarpeen: 1) valtio koostuu ihmisistä, jotka ovat olemassa ilman valtiotakin (ceteris paribus), ja 2) valtio pyrkii toimillaan nimenomaan takaamaan ihmisille etuja (en puhu "vapauksista" - tiedätte, mitä niistä ajattelen). Valtiota voidaan tietysti kritisoida siinä, että se ei onnistu optimaalisesti etujen takaamisessa, mutta onko minun vielä tarpeen puhua reiästä aidassa?

Liberalisti sentään - tosin hieman paradoksaalisesti ja toisinaan hammasta purren - myöntää, että (toisten) vapauksia pitää rajoittaa, jotta (toisille) voidaan saada vapauksia. Anarkistit suhtautuvat vapausdiskurssiin liberalistejakin äärimmäisemmin: ikään kuin valtio poistamalla saataisiin luotua jokaiselle yksilölle oma universumi, jossa rellestää mielin määrin. Olen usein käyttänyt tämän epäkohdan havainnollistamiseen hedelmien jakamiseen liittyvää metaforaa: Jos ihmisiä on kymmenen ja banaaneita viisi, voi valtio esimerkiksi jakaa banaanit puoliksi, jotta jokainen ihmisistä saa hiukan banaania syödäkseen (ja tässä tapauksessa kaiken lisäksi yhtä paljon). Jos valtio poistetaan, ei se tarkoita, että jokaiselle näistä ihmisistä syntyy oikeus saada yksi banaani. Kenties vahvimmat tai nokkelimmat saavat omittua itselleen kokonaisen banaanin, mutta toiset jäävät tällöin ilman. Heidän vapauttaan rajoitetaan, vaikka valtio ei sitä olisi rajoittamassa! Ja mikä on vielä hätkähdyttävämpää, tietystä perspektiivistä tarkasteltuna voi näyttää jopa siltä, että valtio voi tällöin taata joillekin - eli esimerkissämme heikommille tai tyhmemmille - suuremman vapauden kuin anarkia. Ohhoh!

Anarkismi ja libertarismi

Anarkismi on siitä veikeä aate, että sitä on vaikea sijoittaa tavanomaiselle vasemmisto-oikeisto-akselille. Yhdeltä kantilta tarkasteltuna anarkismi on äärioikeistolaisuutta: sen mukaan valtiollisen säätelyn tulee olla minimaalista eli olematonta. Minimaaliseen valtiolliseen säätelyyn tähtäävät myös libertaristit. Kuitenkin useissa anarkisteissa on käsitykseni mukaan jotain eroa libertaristeihin: heidän empiirinen ennusteensa sille, miten ihmiset toimivat vailla valtiollista säätelyä, saattaa olla hyvin erilainen. (Käytän sanaa 'saattaa', koska anarkisti, jonka kanssa olen itse keskustellut, on vaikuttanut olevan kaikin puolin varsin libertaristin kaltainen.)

Ymmärtääkseni jotkut anarkistit ovat varsin tasa-arvomyönteisiä. Tässä he tulevatkin lähemmäs poliittisen viivaston vasenta laitaa. Mielenkiintoista on se, kuinka räikeästi heidän empiiriset käsityksensä poikkeavat libertaristeista, jotka uskovat, että ilman valtiollista säätelyä ihmiset voivat haalia itselleen niin paljon valtaa kuin suinkin viitsivät. (Edellinen virke sisälsi implisiittisesti hieman oikeistopolitiikan piikittelyä.)

Haluankin esittää anarkisteille yhden toiveen: latokaa empiiristä dataa pöytään! Nojatuolista käsin valtiovallan lopettamisesta voidaan katsoa seuraavan hyvin monenlaisia asioita. Kuten jo aiemmin totesin, on tosin melko lailla epäeettistä ryhtyä toteuttamaan ihmiskunnalla tai yhden valtion kansalaisilla tällaisia kokeita. Johonkin empiiriseen aineistoon olisi kuitenkin syytä nojata.

Lopuksi: Empiirinen huomautus

On minullakin sentään jokin synteettis-aposteriorinen väite, jota pohjustan ensin hieman. Voitaneen olettaa, että anarkismia on ihmiskunnan historiassa ollut. Toisin sanottuna esimerkiksi joitain kivikauden tai vielä varhaisempia yhteisöjä ei ehkä moni menisi valtioiksi tai edes kaupunkivaltioiksi kutsumaan. Anarkia on kuitenkin tavannut päättyä. Miksikö? Tässä seuraa empiirinen väitteeni: ihmiset pyrkivät yhteistoiminnassaan järjestäytymiseen. Jos valtio siis nyt poistettaisiinkin, väitän, että ihmiset muodostaisivat ajan kanssa erilaisia järjestäytymismuotoja. Niinhän sitä on tehty aiemminkin. Jälleen kerran on lisättävä, että voihan tällaisia järjestelmiä olla kutsumatta valtioiksi, mutta mitään verifioitavaa vaikutusta tällä ei ole.

Tähän voi joku sanoa, että ei ole anarkian ja anarkismin ongelma, jos anarkia lakkaa ajan kanssa olemassa. Tällainen kritiikki on hänen mukaansa samanlaista kuin omaa utopiaani kohtaan esitetty kritiikki: itse anarkiassa ei kenties ole vikaa, mutta se ei vain jostain syystä pysy yllä. Hän on väärässä. Anarkia ei - yllättäen - vastusta järjestäytymistä. Anarkistinen (epä)järjestelmä ei sitoudu mihinkään aatteisiin kuten ei siihenkään, että järjestäytyminen olisi jollain tapaa pahasta. Anarkiassa ei ole mitään järjestelmää, jolla vastustaa järjestäytymistä - eikä sillä määritelmällisesti melkeinpä voikaan olla.

Mitä jos noustaisiin siis ylös persuksiltamme ja mentäisiin vaikka lainaamaan naapurin puutarhasaksia?

Tämänkertainen kirjoitukseni on varsin luonnostelmanomainen. Sen ensisijainen tarkoitus on tuoda esiin eläimiin liittyvän eettisen keskustelun ongelmia, joita hyvin tavallisesti laiminlyödään. En esitä itse kysymyksiin vastauksia, koska minulla ei niitä ole. Kuten blogissani yleensäkin, pyrin etupäässä aktivoimaan lukijoissa ajatustoimintaa.

Iltalehden eilinen (3.8.2010) uutinen otsikolla "Biologit kokoavat Nooan Arkkia" (sic) kertoo, että "[a]siantuntijaryhmä yrittää pelastaa Meksikonlahden öljyturmassa kärsineitä eläinlajeja". Tästä uutisesta virisi ajatuksia uuteen merkintään. Uutisen esittelemä tapaus on tietysti vain yksi esimerkki eläinsuojelun muodosta, joka ilmenee pyrkimyksenä säilyttää eläinlajit hengissä.

Minä olen kovasti kummastellut näkemystä, jonka mukaan eläinlajit ovat arvokkaita. Älkää ymmärtäkö väärin: koen kyllä eläimien suojelun olevan itselleni tärkeä arvo. Mutta miksi kummassa arvo pitäisi kytkeä nimenomaan lajeihin? Vastaavanlainen kummallinen käsitys on esimerkiksi se, että Suomen tai jotakin muuta kulttuuria tulisi pyrkiä elvyttämään, jotta se ei pääse kuolemaan. Kenelle kyseisellä kulttuurilla on enää arvoa sen kuoltua? Kuka sitä suree? Miksi eläinlajillekaan olisi huono asia kuolla pois? Eihän yksikään lajin edustaja sitä ole surkuttelemassa.

Edelliset kysymykseni raottavat ehkä verhoa liittyen siihen, mistä voi olla kyse. Sillä tokihan eläimiä - ja mahdollisesti esimerkiksi niin sanottua suomalaista kulttuuria - voivat jäädä jotkut suremaan: nimittäin jotkut muut kuin kyseisen lajin/kulttuurin edustajat itse. Vaan jos todellisuudessa lajien elähdyttävää kirjoa jäävätkin kaipaamaan ihmiset, onko kyse enää järin altruistisesta eläintensuojelusta? Kysymykseni on tietysti retorinen.

Tottahan on ihmisiä, jotka kannattavat biodiversiteettiä jonkinlaisena itseisarvonakin. Heidänkään järkeilyään minä en kyllä osaa seurata. On vähän kuin he pitäisivät maailmaa esteettisempänä sellaisessa muodossa, jossa sieltä löytyy mahdollisimman monenmoista mönkijää. Vastaavasta ajattelusta saattavat toisinaan perussuomalaiset syyttää niin kutsuttuja multikulturalistejakin (joita itse olen tavannut harmillisen vähän). Vaan en minä käsitä, mikä arvo moninaisuudella olisi itsessään. Käytän heppoista analogiaa: ei soppaankaan kannata lisätä liian montaa eri ainesta - ennen pitkää se lakkaa kyllä maistumasta hyvältä.

Analogia on siitä huono, että biodiversiteetti on vieläkin oudompi arvo. Se on nimittäin impersonalistinen arvo. Itse olen tutustunut ja tutustun yhäkin opiskelujeni puitteissa sellaiseen vähemmän tunnettuun filosofiseen näkemykseen kuin "person-affecting view", jonka tapaan lyhentää PAV:ksi. En mene tässä pitkälle yksityiskohtiin, mutta näkemyksen ydin on se, että moraalinen arvo tulee palauttaa yksilöihin, "persooniin" vaikuttamiseen. Olen kyllä törmännyt moniin näkemykseen liittyviin ongelmiin, mutta sanoisin silti olevani yhä taipuvainen esiintymään jonkinlaisena PAV:n kannattajana. Vaihtoehto eli impersonalismi minua ei joka tapauksessa houkuta: arvon antaminen täysin arvottajista riippumattomille asioille voisi johtaa aika hirveäänkin maailmaan.

Itse tulkitsen (ainakin) kaikkien eläinten olevan moraalisesti arvokkaita yksilöitä (vaikka toki tiedostan 'yksilönkin' olevan hankala käsite). Selvästikään eläinlajien suojelemisen periaatetta ei voida palauttaa PAV:hen liittyviin arvoihin. Oikeastaan en ole keksinyt tapaa, jolla PAV:stä onnistuttaisiin johtamaan edes yksilön hengissä säilymisen arvoa, mutta välillisesti moisellekin voidaan toki antaa arvoa. En nyt kuitenkaan vie tätä kirjoitusta turhan pitkälle tähän suuntaan.

Itse koen törkeäksi sen, että ihmiset antavat arvoa etupäässä vain eläinlajeille. He heräävät miettimään eläinten (millä tarkoitan tästä eteenpäin muita eläimiä kuin ihmisiä) kaltoin kohtelemista vasta sitten, kun meinaavat menettää kokonaisen lajin. Minusta uhanalaisen lajin edustajaa ei pidä kohdella sen paremmin kuin minkään muunkaan lajin edustajaa - ceteris paribus. Molempia tulisi tietysti pyrkiä kohtelemaan hyvin.

Mitä sitten jää tuon mainitsemani "ceteris paribuksen" ulkopuolelle? Lajin olemassaololla voi tietysti olla PAV:nkin näkökulmasta katsottuna välillistä arvoa. Jos tietty laji menehtyy, voi toisinaan käydä niin, että sitä myöten menehtyy monia muitakin eläimiä. Tietystikään yksi tai muutama lajin edustaja tuskin riittää täyttämään tällaista paikkaa ravintoketjussa, mutta pointtini on, että kyseisen lajin yksilöiden paikkaa ei kenties pysty täyttämään mikään muu laji.

Tämä pohdinta johtaa kuitenkin kenties vielä aiempaakin hankalampiin ongelmiin. Itseäni on tavannut vaivata kysymys siitä, miten tulisi suhtautua eläinten keskinäiseen vuorovaikutukseen. Pohjustan hieman. Tavallinen näkemys on se, että eläimet eivät ole eettisiä toimijoita lainkaan tai että ne ovat ainakin jollain tapaa sangen erilaisia eettisiä toimijoita. Yleensä ihmiset antavat eläinten setviä välejään keskenään, eikä niitä paheksuta ja tuomita esimerkiksi toisten yksilöiden väkivaltaisesta kohtelusta. Monestihan eläinten on pakkokin tappaa toisia eläimiä säilyäkseen hengissä.

Eläimet tavataankin mieltää osaksi "luontoa". Luontoon pätevät luonnonlait, jotka ovat erillään eettisistä laeista. Kauas ei ole tultu Descartesin ajoista: useimmiten indeterministinen mieli attribuoidaan lähes yksinomaan ihmisyksilöille. Tässä yhteydessä en koe tällaisen dualismin eksplisiittisesti kritisoimista tarpeelliseksi. Sanon vain lyhyesti, että moinen käsitys on silkkaa metafysiikkaa.

Jos nyt kuitenkin otamme jostain syystä sen kummallisen näkemyksen, että ihmiset ovat ainoita eettisiä toimijoita, joudumme melkoisiin hankaluuksiin. Ihminen nimittäin tietysti vaikuttaa eläintenkin ympäristöön ja olosuhteisiin jatkuvasti. On ilmiselvää, että mikäli ihmisiä ei olisi - jos nyt antaudumme tällaiseen läpikotaisen abstraktiin ajatusleikkiin -, olisivat eläintenkin asiat tyystin toisella laidalla. On täysin mahdotonta arvioida, millainen maailma tuolloin olisi.

Jos ihmisen ei siis eettisenä toimijana ole hyväksyttävää vahingoittaa eläimiä ainakaan pelkästään huvin vuoksi (tällaisen näkemyksen lähes kuka tahansa olisi varmastikin valmis allekirjoittamaan), kysymys kuuluu, mihin eläinten itsensä tekemiin - esimerkiksi väkivaltaisiin - tekoihin ihminen on syypää. Kysymyksen paradoksaalinen luonne paljastuu jo sanavalinnoistani. "Tekoja", erään aikoinaan lukemani psykologiankin määritelmän mukaan, voi nimittäin tehdä vain tietoisesti - eli niitä voi tehdä vain tietoinen olento. Jos eläin on täysin deterministinen olio, vaikuttaa jotakuinkin kaikki paha olevan ihmisten syytä! Esimerkiksi jo siitä, että tulin tänään töihin tiettyä reittiä, aiheutuu perhosefektinä tapahtumien ketju, joka vaikuttaa ennen pitkää varmasti siihenkin, mikä eläin sattuu pistämään minkäkin eläimen suupalaksi. Vähemmänkin kaukaa haettuja esimerkkejä voi tietysti keksiä, mutta jätän sen puuhatehtäväksi lukijoille itselleen.

Useiden niin sanottujen eläintensuojelijoiden suusta kuulee monesti sellaista, ettei luontoon ja sen harmoniaan saisi kajota. Tähän minä huomautan seuraavaa: Sitä on mahdotonta välttää! Jo sillä, että ruumiiksemme kutsumamme materiaaliset kappaleet poikkoilevat maailmassa sinne tänne tulemme vaikuttaneeksi lukuisten eläinmaailman tapahtumien kulkuun. Toisinaan olen Helsingin kaupungin "lokkiongelmaa" koskevassa nettikeskustelussa törmännyt sellaiseen positiiviseen (millä tarkoitan siis karkeasti samaa kuin "aktiiviseen") argumenttiin, että lokit tulisi hävittää, koska ilman ihmisten toimia ne eivät täällä ainakaan yhtä sankoin joukoin liihottaisi. Vaan kaikki tällainen argumentointi johtaa mielettömyyksin. Emme voi mitenkään selvittää, millainen maailma olisi ilman ihmistä, enkä näe sitä edes tarpeelliseksi.

Hämmentääksemme kehittelemäämme eettistä soppaa entisestään on vielä kysyttävä sitäkin, miksi alun perinkään lähdimme suojelemaan näitä "eläinkoneita". Jos niillä kerran ei ole sielua, hittoako niistä tarvitsee välittää? Vähemmänhän niistä tavataankin välittää kuin ihmisistä, mutta nähdäkseni julkinen konsensus kuitenkin on nykypäivänä sellainen, ettei eläimiä sovi miten tahansa kohdella. Itse en toki näe mitään perustetta kohdella eläimiä huonommin kuin ihmisiä tai kuvailla niitä sen deterministisempinä kuin ihmisiäkään.

Usein olen sellaisenkin ehdotuksen kuullut, että mikäli eläimille ei aseteta velvollisuuksia, ei niille ole perusteltua antaa oikeuksiakaan. Kummasti tätä ehdotusta ei uloteta koskemaan ihmisvauvoja tai ihmisyksilöitä, joiden psyykkinen kehitys ei koskaan yllä niin sanotun vastuuntuntoisen toimijan tasolle. Vastaavankaltainen argumentti on tuttu jo hiekkalaatikoilta, mihin äidit tapaavat vastata tapaan "Se on viisain, joka lopettaa".

Aporiaanhan minä tässäkin ajaudun. Juuri muuta emme liene tästä oppineet kuin että itse kunkin arvot sotivat vahvasti keskenään. Ja tästäkin sotkusta saamme syyttää ajatteluumme lähtemättömästi juurtunutta dualismia.

Lueskelin hiljakkoin Pauli Vahteran kolumnia, josta huomautettavaa voisi löytää enemmänkin. Huomioni kiinnittyi kuitenkin eritoten kohtaan, jossa Vahtera toteaa, että toisten ihmisten - ja tässä tapauksessa ilmeisesti erityisesti nimenomaan homoseksuaalien - sukupuolielämä "ei yksinkertaisesti kiinnosta" tavallista kansalaista. Moinen heitto kuulostaa tutulta. Lintukodossa 38 prosenttia kysymykseen "Miten suhtaudut samaa sukupuolta (homo/lesbo) oleviin pareihin?" vastanneista valitsee vaihtoehdon "Jokaisen oma asia (ei kuulu minulle)".

Myös Helsingin Sanomain keskustelupalstalla lienee moni törmännyt useaan otteeseen kommenttiin, jossa tuodaan esiin, että homojen seksuaalisuus ja seksipuuhat "eivät kiinnosta" tai "eivät kuulu minulle". Lausetta kuten "Tehkööt keskenään mitä lystäävät" seuraa useasti lisäys tapaan "Kunhan eivät tuputa sitä minulle". Kertooko tämä kaikki suvaitsevaisen, harmonisen yhteiselon lopullisesta juurtumisesta liberalistiseen yhteiskuntaamme? Minulla on epäilykseni.

Olen mietiskellyt 'tuputtamisen' käsitettä. Missä yhteyksissä se nousee esiin? Nopeasti tulevat mieleen uskonnolliset kysymykset. Niihinkin liittyen ihmiset tapaavat todeta: "Uskokoon, mitä uskoo, mutta ei tarvitse minulle tulla tuputtamaan." Kirjoituksessani "Oikeus olla yksin" olen oikeastaan aikoinaan jo käsitellyt aihetta. Toisinaan ihmiset tuntuvat pelkäävän, että heidän mielipiteidensä heikkous tulee osoitettua. Mutta toki hedelmätöntäkin "tuputtamista" on. Uskoisin, että harvat ihmiset esimerkiksi kääntyvät uskoon sen perusteella, että heidät kadulla pysäyttää jonkin lahkon edustaja, lyö esitteen käteen ja julistaa sanomaansa jonkin iskulauseen muodossa.

Mutta mitä on homouden tuputtaminen? Itse määrittelisin tuputtamisen käsitteen jotenkin siten, että siihen liittyy jonkinlainen indoktrinaatioyritys. En muista kuitenkaan kuulleeni kenenkään väittävän, että homot yleisesti yrittäisivät muuttaa muitakin homoiksi. Muun muassa tämän taannoisen ja kohutun Pride-kulkueen muodossa he sitä vastoin lähinnä tuovat esiin olevansa homoseksuaaleja - ja kaiketi myös tyytyväisiä tähän "olemukseensa". "Eivät heterotkaan kulje kadulla heterouttaan huutaen", nillittää Pera Persu. Minun ei liene tässä kirjoituksessa tarpeen korostaa sitä, että tosiasiassa heteroutta tunkee yhteiskunnassamme joka tuutista.

Mutta mikä siinä homostelussa joka tapauksessa häiritsee? Tietysti relevantti ja lukijoillekin varmasti tuttu pointti on se, että homoseksuaalisuus on muutakin kuin seksiä, mutta puhutaan nyt siitä seksistä sun muusta läheisestä fyysisestä kanssakäymisestä, joka valittajia tuntuu useimmiten hetkauttavan. Jos he todella ovat niin suvaitsevaisia kuin esittävät eli eivät pidä homoutta sinänsä tuomittavana asiana, miksei saisi vaikkapa kirmata katuja röyhelöpaidassa ja nahkahousuissa huutaen homouttaan?

Yritin keksiä analogiaa tapaukselle. Maassamme on paljon niin sanotusta hevimusiikista kiinnostuneita ihmisiä, jotka eivät epäröi ilmaista kiinnostusta myös ulkoisella tyylillään. Kaikki eivät tietysti hevistä diggaa, mutta harvemmin kuulen kenenkään valittavan siitä, että hevi-ihmiset kuuluttavat kiinnostuksiaan joka paikassa. Jos tämä heviväki yrittää väkisin innostaa toisiakin raskaan räimeen hienouksista, se voi toki käydä rasittavaksi, mutta kuten homot, harvemmin hekään näin kai tekevät.

Sekin tietysti tapaa kyllästyttää kanssaihmisiä, jos joku puhuu mistä tahansa yhdestä aiheesta taukoamatta. Ymmärrän kyllä sen, että tällainen voi käydä ärsyttämään siitä huolimatta, että aihe sinänsä kiinnostaisikin sopivissa erissä. Mutta en minä itse taaskaan ole kohdannut sellaisia homoja, jotka eivät mistään muusta osaisi puhuakaan, enkä ole kuullut heistä kerrottavan - siinä, missä en muista tällaisia heteroitakaan kohdanneeni. Toki seksuaalisuus on sentään useille ihmisille varsin tärkeä asia, joten kohtalaisen monet keskustelut voivat sitä hieman sivuta.

Eihän kuunnellakseen kertomuksia toisten seksuaalisuudesta tarvitse itse olla samoin suuntautunut. Kuvittelisin, että useat heterot, jotka jakavat saman sukupuolen edustajien kanssa kertomuksia seksuaalisista edesottamuksistaan, eivät koe vertaistensa kertomuksia seksuaalisesti stimuloivina. Heitä ei monestikaan varmaankaan kiinnostaisi esimerkiksi olla todistamassa tällaisia kanssakäymisen tilanteita. Kenties vastakkaisen sukupuolen edustaja, josta toveri heille kertoo, ei heitä itseään edes kiinnostaisi. He voivat näitä kertomuksia kuitenkin kuunnella niin, etteivät koe tilannetta negatiivisesti.

Yritän tietystikin sanoa, että uskoakseni nämä homouden tuputtamisesta valittajat kokevat kuitenkin homouden jotenkin negatiivisesti. Tavallaan he tuntuvat pelkäävän sitä. Heitä jollain tavalla uhkaavat nämä kertomukset, jotka loukkaavat heidän maailmanjärjestystään. En kuitenkaan tässä yhteydessä lähde spekuloimaan miksi.

Tästä pääsen viimein tämän merkintäni yleisempään pointtiin: kun joku sanoo, että häntä "ei kiinnosta" jokin tai että hän "ei välitä" jostakin, on varsin tavallista, että totuus on vastakkainen. Jonkun kokiessa tarvetta kieltää kiinnostuksensa johonkin asiaan on hyvin usein kyse siitä, että kyseinen asia herättää hänessä joitakin negatiivisia tuntemuksia. Negatiivinen suhtautuminen tiettyyn kohteeseen on kaukana välinpitämättömyydestä. Jos jokin aihe ei kiinnosta, henkilö todennäköisimmin ei vaivaudu siitä juuri mitään sanomaankaan. Otan esimerkin. Suuttuessaan minulle avopuolisoni ilme kiristyy ja hän sanoo usein, että häntä "eivät kiinnosta" minun asiani. Arvaan kyllä, ettei se ole totta, koska erotan hänen vahvojen tunteiden ilmaisunsa.

Ihminen, joka sanoo, että häntä "ei kiinnosta" tietty asia, saattaa valehdella itselleenkin. Esimerkiksi äidilläni on ajoittain ollut riitoja sisaruksensa kanssa. Kun olemme keskustelleet aiheesta, hänkin on julistanut minulle varsin tiukkaan sävyyn, ettei hän välitä tämän puuhista. Olen kuitenkin keskustelemalla saanut nostettua elävästi esiin hänen ahdistuksensa asiasta. On vaikuttanut siltä, että hän haluaisi olla olematta kiinnostunut sisarensa sanomisista, koska hän ei tunne osaavansa ratkaista tukalaa tilannetta heidän suhteessaan. Hänen sisarensa sanomiset loukkaavat häntä siinä määrin, että hän yrittää kylmettää itsensä tunteista, joita hänellä on sisarustaan kohtaan. Tämä ei kuitenkaan ole näyttänyt onnistuvan.

Lausahdus "Ei kiinnosta" on tietysti selvää vallankäyttöä. Harvoin on tarpeen sanoa: "Ei kiinnosta", jos ei ole halua näpäyttää jotakuta. Nämä aiemmin esiin tuodut homofoobikot-tai-mitä-ovatkaan esittävät asiansa ikään kuin olisivat erityisen suvaitsevaisia. He olevinaan hyvää hyvyyttään eivät pane pahakseen homojen petipuuhia. Kuitenkin jokainen tietänee, miltä tuntuu, kun itselle sanotaan, että omat asiat "eivät kiinnosta" jotakuta. Loukkaushan se on eikä mikään kohteliaisuus. Tuskin monen homonkaan mieltä erityisesti lämmittää se, kun joku ilmoittaa, ettei tämän seksuaalisuus kiinnosta. Ihmiset toivovat, että heistä ollaan kiinnostuneita.

Minä en osaa olla peilaamatta tätä EVVK-ilmiötä liberalistiseen aikaamme yleensä. Liberalistinen ihannehan on, että jokainen saa yksinään rauhassa puuhata mitä lystää. Tällainen liberalistinen suvaitsevaisuus on humaania lähinnä negatiivisella tavalla. Toiset ollaan valmiita jättämään rauhaan, jos yhteiselo ei suju kitkattomasti, mutta myöten eivät yhteiskuntamme individualistit halua antaa piirun vertaa. Toisten ongelmat eivät ole ratkottaviksi vaan sivuutettaviksi. Aika yksinäiseltähän se vaikuttaa. "Ei toista ihmistä voi muuttaa", olen kuullut monesti sanottavan. Voihan! Ihmiset vaikuttavat toisiinsa tolkuttoman paljon! Ei muuttaminen kuitenkaan välttämättä onnistu haluamaansa suuntaan.

En kai minä tässä mitään muuta yritä sanoa kuin että uskaltakaa välittää. Ja osoittakaa kiinnostuksenne. Ei sen piilottaminen kuitenkaan onnistu, enkä usko, että sellaisessa maailmassa haluammekaan elää.

 

Helsingin Sanomat uutisoi eilen (6.7.2010) ruotsalaisen feministien puolueen tempauksesta, jossa he polttivat 100 000 kruunua. Rahat symboloivat summaa, jonka ruotsin naiset menettävät joka minuutti palkkaeron takia. Arvattavasti tapaus herätti lukuisten tahojen kiinnostuksen ja nostatti närää monissa ihmisissä. Minä mietin miksi. Pahoittelen valmiiksi kirjoitukseni tajunnanvirranomaista, puutteellista jäsentelyä.

"[K]äypää rahaa jos poltetaan, / se ajatus kyllä häiritsee", havainnoi myös Jarkko Martikainen aikaamme YUP:n laulussa "Joutilas". Täytyy sanoa, että kuullessani Ruotsin tapauksesta minussakin syntyi ensi alkuun vastareaktio. Kuten useat HS:n keskustelupalstan kirjoittajat, minäkin mietin, mitä hyvää rahalla voisi saada aikaan.

Erikoista onkin se, että nimenomaan rahan polttajat joutuvat kohtaamaan erityisen paljon syytöksiä siitä, etteivät ennemmin anna rahojaan tarvitseville. Kaikenlaisiin turhuuksiin rahojensa käyttäjiä ei kritisoida samalla, lähes uskonnolliselta vaikuttavalla kiihkolla. Rahan pitää kiertää. Ihmisiä häirinnee se, että rahan abstrakti luonne paljastuu parhaiten silloin, kun sitä ei vastaa mikään konkreettinen, jolle voidaan asettaa arvo. Jos raha poltetaan, näyttää siltä kuin se ei koskaan olisikaan ollut minkään arvoista. Siitä ei kostuttukaan mitään.

Omaakin mieltäni tyynnytti, kun luin uutisesta, että tempauksella taattiin parempi medianäkyvyys kuin saman hintaisella lehti-ilmoituksella. "Ahaa, raha vaihdettiin sittenkin johonkin - nimittäin mediakampanjaan!" saatoin ajatella. Raha ei siis mennytkään hukkaan! Mutta riisutaanpa tämä tapaus spesifisistä yksityiskohdista ja puhutaan seuraavaksi vain rahan polttamisesta yleensä.

Miksi rahan polttamista sitten pidetään sen kummempana rahan käyttökohteena kuin vaikkapa ilotulitteita? Molemmat palavat hetken ja sitten haihtuvat tai ainakin menettävät käyttöarvonsa. Rahan palamisesta ei toki tule yhtä värikästä posahdusta, mutta polttavathan ihmiset muutakin tavaraa lämmikkeeksi. No, silloin arvo liitetään lämpöön, jota ei ehkä sadastatuhannesta palavasta kruunusta paljoa hehku. Mutta kyllä ihmiset pitävät myös tulen liekin katselusta kuten kynttilöiden tapauksessa.

Näyttää siltä, että usko rahaan edellyttää sitä, että rahan voidaan nähdä olevan jonkinlainen objektiivinen arvon mittari. Olisi ristiriitaista, jos sama määrä rahaa sekä olisi että ei olisi jonkin kohteen arvoinen. Ja juuri sen rahan polttaminen näyttää tavallaan paljastavan. Sadalla tuhannella kruunulla saisi uskoakseni esimerkiksi jonkinmoisen käytetyn auton. Vaihtoehtoisesti sata tuhatta kruunua voidaan polttamalla vaihtaa ei-mihinkään. Siis kyseinen autoko ei ole minkään arvoinen, herää kysymys.

Yhteiskuntamme ajatteluperinteille tärkeä kivijalka esittäytyy myös rationaalisen valinnan teoriassa. Rationaalinen olento pyrkii maksimoimaan itselleen koituvan hyödyn. Kuka siis luopuu rahasta, jos hän sillä voisi edistää omaa hyötyään? Hullu hänen täytyy olla. Antaisi rahansa edes jollekulle muulle, joka siitä voisi hyötyä.

Raha on luonteeltaan tavallaan aina potentiaalista. Raha ei itsessään saa olla mikään nautinnon tai muun lähde, vaan siitä saa nauttia ainoastaan muistaessaan, mihin sen voi vaihtaa. Esimerkiksi setelin arvo tulee erottaa sen mahdollisesta esteettisestä miellyttävyydestä. Sen arvo pitää kytkeä johonkin muuhun kuin esineeseen itseensä, koska vain silloin rahan käytöllä vaihdon välineenä on jokin mieli.

Minunkin yritykseni palauttaa rahan polttamisen arvo esimerkiksi sen tuottamaan esteettiseen nautintoon noudattaa tätä samaa sisäistettyä diskurssia. Virke kuten "Haluan rahaa, koska..." vaatii aina jatkon. Pelkkää rahan omistamisen tarvetta pidettäisiin hulluna. Jos rahan polttajan jokin erikoinen intressi voidaankin paljastaa, on rationaalisen valinnan teoria pelastettu.

Monille voi tässä yhteydessä tulla mieleen Roope Ankka. Mutta Roopenkin mieltymykset voi tulkita tavalla, joka ei uhkaa markkinatalouden mielekkyyttä: kenties Roope nauttiikin siitä, millaisia potentioita hänen ulottuvillaan on jatkuvasti. Tietyllä tavalla voisi ajatella, että raha on arvokkaampaa silloin, kun sitä ei ole vielä käytetty, koska samalla rahalla voi saada lukemattomia eri asioita. Kun raha on jo vaihdettu johonkin hyödykkeeseen, on sen käyttö jo lukittu. Ja mehän toki tiedämme, kuinka liberalistinen yhteiskuntamme arvostaa vapautta.

Mitä siis vastaan alun perin esittämääni kysymykseen pohdittuani teemaa nyt aikani? Miksi ihmisiä loukkaa ajatus rahan polttamisesta? En minä muuta osaa sanoa kuin että rahan polttaminen järkyttää heidän totuttua maailmanjärjestystään. Onhan se myös henkilökohtainen uhka: jos muut ihmiset lakkaavat uskomasta rahan arvoon, ei ihminen tee itse keräämällään abstraktilla varallisuudella enää mitään. Kaikki hänen pyrkimyksensä kartuttaa tiliään valuvat hukkaan. Kukapa sitä toivoisi? Kenties varattomat ihmiset osaavatkin suhtautua asiaan levollisemmin mielin.

Palataanpa vielä hetkeksi Ruotsin feministeihin. Itse en välttämättä pidä heidän kampanjaansa onnistuneena, sillä suurempi osa ihmisistä tunnustanee sukupuolten tasa-arvon tärkeyden kuin katsoo hyvällä heikentämistä ihmisten uskomusta rahaan. Rahaahan feministit tuntuvat itsekin naisille toivovan. Mitä he sillä tekevät mitätöityään itse sen arvoa? Vai onko kyseessä pikemminkin uhkaus tapaan "Mikäli ette suo naisille yhtä hyvä palkkoja, lakkaamme tunnustamasta rahan arvoa tyystin"?

 

Huomattavan suuri osa ihmisistä uskoo, että vapauden käsitteellä on jokin mielekäs sisältö ja perusteltu käyttötarkoitus. Harva näyttää tajuavan, että vapauden käsite on silkkaa metafysiikkaa. Toisin sanottuna vapautta ei voi verifioida mitenkään. Vapauden käsite lienee kuitenkin ainakin länsimaiselle ajattelulle - ja luultavasti ajattelulle yleensäkin - hyvin keskeinen. Myönnän, että minäkään en oikein osaa elää ilman sitä, mikä on tietysti tyypillistä metafyysisille käsitteille.

Tässä merkinnässä pyrkimykseni on hieman havainnollistaa vapauden käsitteen empiiristä heikkoutta. Tässä on siis kyse varsin perustason filosofiasta. Koen aiheen esille tuomisen kuitenkin hyvin tärkeäksi juuri sen vuoksi, kuinka tavallisia harhakäsitykset ovat. Nämä harhakäsitykset ovat toisinaan suorastaan haitallisia. Yksi tärkeä alue, jossa puhetta vapaudesta sovelletaan, on politiikka. Olenkin hiljakkoin alkanut puhua "vapauden politiikasta" erotuksena aktuaaliseen politiikkaan. Poliittinen teesini on, että politiikkaa pitäisi tehdä sen perusteella, mikä on todellista - ei sen perusteella, mikä voisi olla. Mahdollinen peitto ei paljoa lämmitä, mahdollinen varallisuus ei täytä lompakkoa ja niin edelleen.

Keskustelin aiheesta avopuolisoni kanssa hiljakkoin. Hänen huomautuksensa saivat minut tiedostamaan, että vapauden käsitettä voi kuitenkin tietyllä tavalla käyttää sisällöllisesti. Tällainen käyttötapa on kuitenkin harhaanjohtava. Välttämättömyydestä nimittäin seuraa vapaus. Jos on pakko tehdä tietty teko, tietysti myös voi "vapaasti" tehdä kyseisen teon. Ja toki esimerkiksi väitteestä "On välttämätöntä, että ei-X" voidaan johtaa väittämä "Ei ole mahdollista, että X". Pointtini onkin vain sanoa, että tämä on tarpeetonta. Vapauden puute tarkoittaa pakkoa eli on ilmaistavissa ikään kuin välttämättömyyden kielellä.

Vapaus tavataan attribuoida toimijoille. Yleensä elottomista objekteista ei puhuta esimerkiksi tapaan "Objektilla X on vapaus liikkua kohteesta A kohteeseen B". Elottomien objektien suhteen sen sijaan voidaan puhua mahdollisuuksista ja todennäköisyyksistä. Keskusteluni koskee yhtä lailla tällaisia väitteitä. Elolliset ja elottomat objektit eivät eroa toisistaan tässä suhteessa. Vaihtoehtoinen otsikko olisikin voinut olla vaikkapa "Modaliteetista", mutta valitsemani otsikko lienee mediaseksikkäämpi ja herättänee ihmisissä paremmin omakohtaista kiinnostusta.

Lähdetään siis käyntiin alkeista: Vapautta ei koskaan havaita missään. Ihminen havaitsee vain sen, mitä tapahtuu, ja asiat tapahtuvat yhdellä hetkellä vain yhdellä tavalla. Mistä sitten syntyy kummallinen käsitys siitä, että vapautta on olemassa?

Otetaan käsittelyyn jokin yksinkertainen esimerkkitilanne. Sanotaan vaikkapa, että vanki nimeltä Viljo päästetään viimein "vapaalle jalalle" ja hänen sellinsä ovi avataan apposelleen. Useimmat ihmiset saattaisivat helposti tulla tällöin muodostaneeksi väitteen, kuten "Viljolla on vapaus lähteä sellistään". Toisin ilmaistuna: "Viljon ei ole pakko enää pysytellä sellissään". Mitä tarkalleen ottaen näemme, jos tarkkailemme tapausta sivusta? Sellin ovi avautuu. Sen jälkeen Viljo kävelee sellistä ulos. Tietyssä mielessä voimme toki myöntää, että Viljolla oli vapaus lähteä sellistä; hänhän jopa teki sen! Jos jotain tapahtuu, on siihen vapaus, voimme järkeillä. Mutta kuten toin jo ilmi, välttämättömyydestä seuraa mahdollisuus. Meidän tulee varoa, ettemme kiirehdi päättelemään tapauksesta liikaa.

Viljon tilanteessa tärkeämpi kysymys kuuluukin, olisiko hänen ollut mahdollista jäädä selliin! Tarkalleen ottaen vankilan henkilökunta olisi todennäköisesti jopa hermostunut ennen pitkää, jos Viljo ei olisi suostunut lähtemään sellin avoimesta ovesta, mutta tästä ei ole nyt kysymys. Tarkennan siis kysymystä: Olisiko Viljolla ollut vapaus jäädä selliin täsmälleen sillä hetkellä, kun hän sieltä todellisuudessa poistui? Useimmat vastaisivat tähän kysymykseen myöntävästi, sillä eihän silminnähden kukaan ollut voimallisesti estämässä Viljoa jäämästä.

Tässä on tietysti kyse indeterminismin ja determinismin vuosituhantisesta kädenväännöstä sekä syvään juurtuneesta dualistisesta ajattelusta - niin kuin aina filosofiassa loppujen lopuksi. Jonkin "sielun" tapaisen katsotaan voivan päättää, miten ihmisen ruumis toimii. Mutta mistä kummasta tällainen käsitys on saatu?

Tottakai jokainen tiedostaa joskus varsin eksplisiittisesti ajattelevansa jotakin tapaan "Tekisinkö teon P vai en?" Tämän jälkeen "valitaan", että joko tehdään teko P tai ei. Vaan mistä on tullut käsitys, jonka mukaan ajattelu ja "valinta" on vapaata? Mistä sen voisi tietää? Havaitsemme - sanan laajennetussa merkityksessä (vrt. Kantin 'Anschauung') - vain sen, että ensin ajattelemme ja sitten "valitsemme". Vapaus ei näyttäisi tulevan kuvioihin missään vaiheessa.

Toki emme monestikaan voi sanoa ennakolta, mitä joku tulee tekemään. Mutta pohtikaapa seuraavaa analogiaa: Törmäämme meille täysin vieraantyyppiseen tietokoneeseen. Kone on niin kryptinen, ettemme osaa lainkaan päätellä, mitä mistäkin napista painamalla tapahtuu. Päätämme kuitenkin kokeilla ja valitsemme jonkin napeista. Emme tällöin osaa juurikaan ennustaa, mitä tulee tapahtumaan. Tästä emme kuitenkaan tule muodostaneeksi päätelmää siitä, että koneessa asustaisi vapaa sielusubstanssi, joka päättäisi, miten toimii. Vain koska emme tiedä koneen (kulloisestakin) sisällöstä ja sen sisäisten osien keskinäisistä vaikutussuhteista, emme oleta, etteivätkö ne noudattaisi kausaalisia lakeja. Sama, mikä pätee esimerkin tietokoneeseen, pätee tietysti myös ihmiseen.

Sellaistakin ratkaisua minulle on tarjottu, että vapaudet olisi ikään kuin laskettavissa. Sellissä luuhatessaan Viljo ei voi ostaa jäätelöä, pelata pesäpalloa tai ihastella tähtitaivasta. Itse tapaan huomauttaa, että toisaalta kukaan muu - tai ainakaan moni muu - kuin Viljo ei kyseiseen selliin päässe. Tämä toki tavataan myöntää, mutta sellin ulkopuolella olevilla nähdään kuitenkin olevan määrällisesti enemmän vapauksia. Tähän minä kysyn: kuinka nämä vapaudet laskettaisiin? Jos tällaiseen diskurssiin lähdetään, voidaan Viljollakin nähdä olevan ääretön määrä vapauksia: hän voi esimerkiksi istua sellissään äärettömän monessa, lievästi toisistaan poikkeavissa asennoissa ja äärettömän monessa eri sijainnissa, jos tarkasti mitataan. Tämä on tosin sikäli irrelevantti huomautus, ettei sellin ulkopuolella "vapaana" kotona luuhaavan Pirjonkaan voida osoittaa voivan olla kyseisellä hetkellä missään muualla. Tässä mielessä Pirjon voidaan katsoa olevan myös vanki.

Palatkaamme vielä elottomiin objekteihin ja todennäköisyyksiin. Tieteilijätkin puhuvat todennäköisyyksistä, joten varsin moni lienee vakuuttunut, että niillä on jotakin tekemistä todellisuuden kanssa. Minä en kiistä, etteikö todennäköisyyksistä puhuminen voisi olla käytännöllistä toimintatapoja valittaessa. Mutta eivät ne todennäköisyydetkään missään luuraa - eihän niihin itsessään missään törmää. "Todennäköisyyksissä" ja "mahdollisuuksissa" onkin kyse yksinomaan epävarmuudesta. Kun ei tiedetä, käykö niin tai näin, voidaan asia muotoilla niin, että kumpi tahansa on mahdollista. Ja samalla tavalla tullaan sanoneeksi, että ihminen on vapaa toimimaan eri tavoilla, kun ei havaita selkeästi, että jokin häntä pakottaisi. Virhe tapahtuu siinä, kun oma epävarmuutemme tullaan attribuoineeksi maailman ominaisuudeksi.

Jos oletetaan, että mahdollisuudet ovat jollain tapaa todella olemassa, ajaudutaan varsin erikoisiin ontologisiin käsityksiin. Olisiko niin, että mahdolliset maailmat ovat ikään kuin jossakin ulottuvuudessa samalla tapaa reaalisina olemassa kuin aktuaalinenkin maailma? Miten me saisimme niistä tietoa, jos emme kuitenkaan pääse niitä havainnoimaan? Occamin partaveitsellä tällaiset maailmat olisi nähdäkseni varsin perusteltua leikellä pois. Miksi olettaa sellaisen olemassaolo, jota ei mistään voi päätellä ja jota ei missään havaitse?

Jos joku nyt sattuisi uskomaan minua ja toteavan vapauden käsitteen mielettömyyden, saattaisi hän tuntea tämän seikan lannistavaksi. Minusta on varsin mielenkiintoista miettiä, miksi näin on. Eihän fenomenaalinen maailma siitä miksikään muutu. Ihmisen elämä pysyy täysin ennallaan. Olen miettinyt, että jostain syystä evoluutio lienee kuitenkin "katsonut hyödylliseksi" istuttaa tällaisia indeterministisiä käsityksiä ajatteluumme. Derek Parfitia mukaillen voi todeta, että paras teoria ei ole välttämättä sama kuin se, joka on hyödyllisintä omaksua. Jostain syystä ihmiset lamaantuvat deterministisistä ajatuksista. He muodostavat sellaisen harhapäätelmän kuin he eivät voisi toimia ollenkaan, kun he eivät voi toimia vapaasti. (Tietysti 'toimimisen' käsitteeseen tavanomaisesti sisältyykin tällainen indeterministinen konnotaatio, mutta ymmärtänette tarkoitukseni.) Enkä minä osaa ehdottaakaan vapauden käsitteestä tyystin luopumista. Tuskin se onnistuu.

Kuitenkin katson, että vapauden käsitteen metafyysinen luonne on tärkeää ajoittain tiedostaa. Mainittakoon esimerkkinä vaikkapa tilanne, jossa poliitikot puhuvat "mahdollisuuksien tasa-arvosta". On turhaa puhua, mitä ihmiset "voisivat" tehdä. Tavallisesti tätä konstia käytetään haluttaessa itse sanoutua irti vastuusta. Jos joku olisi halutessaan "voinut" toimia toisin, ei ikään kuin ole minun ongelmani, jos näin ei tapahtunut. "Jokainen on oman onnensa seppä."

Itsensä "vapaasta" hallitsemisesta muodostuu itse asiassa ääretön regressio: jos itse hallitsee itseään, pitää tietysti hallita myös itsensä hallintaa, itsensä hallinnan hallintaa ja niin edelleen. Se, että todellisuudessa esiintyy ääretöntä regressiota, ei tietysti ole loogisesti mahdotonta, mutta ongelmaksi muodostuu se, jos vapauden käsite määritellään jo ennalta olettaen vapauden käsitteen tuntemus. Ja kaikki vapauden määritelmät, joihin olen törmännyt, ovat tällaisia. Huomatkaa, että myös valitsemisen käsitteeseen on jo sisäänkirjoitettu ajatus "vapaasta valitsemisesta".

Olenko minä sitten deterministi, saattaa joku lukija (jos sellaisia yleensäkään on) olla tullut miettineeksi. Itse en ehkä menisi niin sanomaan. Jos vapauden ja mahdollisuuden käsitteet poistetaan käytöstä, ei välttämättömyyden käsitteellekään näytä olevan mielekästä käyttöä. Asioita vain tapahtuu - ei mahdollisesti eikä välttämättä vaan aktuaalisesti.

Simpsoneissa näytettiin tässä jokunen päivä takaperin vanha jakso, jossa Marge ja Homer katsoivat yhdessä parisuhdetta eheyttävää opetusvideota. Myöhemmin heille seurasi konfliktitilanne: Homer toimi moitittavalla tavalla ja asia tuli Margen tietoon. Bart ja Lisa odottivat heidän puhkeavan kiivaaseen riitaan, mutta lapsille yllätyksenä keskustelu käytiinkin opetuksen mukaisesti rauhalliseen äänensävyyn seuraavasti:

Marge: Homer, did you eat my whole pan of brownies?
Bart: Uh oh. You're in for it now, dad.
Homer: Marge, I'm feeling a lot of shame right now.
Marge: I'm hearing that you feel a lot of shame.
Homer: And I feel that you hear my shame.
Marge: I'm feeling annoyance and frustration, but also tolerance.
Homer: I feel validated by that.
Marge: Good! I'm glad we had this talk.
Homer: Me too.

Homerin toiseksi viimeinen kommentti herätti mielenkiintoni. Yliopisto-opiskelijoiden NetMot-sanakirja antaa englannin kielen sanalle 'validate' seuraavat käännökset: 1) "vahvistaa, saattaa voimaan, laillistaa" ja 2) "perustella, selittää". Homerin ilmaisu ei näiden käännösten avulla vaikuta taipuvan täysin luontevasti suomen kielelle. "Tunnen olevani vahvistettu", "Tunnen olevani saatettu voimaan", "Tunnen olevani laillistettu", "Tunnen olevani perusteltu" tai "Tunnen olevani selitetty" eivät vaikuta hyvältä suomelta, vaikkakin antavat aavistuksen Homerin repliikin merkityksestä. Pienehkö sivistyssanakirja sen sijaan tunnistaa sellaisen verbin kuin 'validoida', jota se selittää täten: "tarkistaa jonkin hyväksyttävyys, validius". "Tunnen hyväksyttävyyteni/validiuteni tarkistettaneen" ei myöskään kuulosta järin näppärältä letkaukselta, joten tyytykäämme kääntämisessä vierasperäiseen verbiin 'validoida'.

Ajatus siitä, että ihmisen voi validoida eli ikään kuin "vahvistaa" tai "todentaa", on minusta jännittävä. Tulee mieleeni George Berkeleyn lentävä lause "Oleminen on havaituksi tulemista", vaikkei se ehkä täysin suoraan aiheeseen liitykään. Ihmisellä (ja kenties yhtä hyvin eläimelläkin) vaikuttaa olevan tarve tulla havaituksi. "Olisinpa oikea ihminen / Olisinpa elävä / Olisinpa todellinen / kivun riimut iholla / Olisinpa hetken kerran / elon matkan keston verran / virran viedä, viiman kastaa / käden kovan hyväellä", laulaa Aki Yrjänä. "Ihminen on sosiaalinen eläin", ja sitä rataa.

Homeria tuntui rauhoittavan pelkästään se tieto, että Marge myönsi hänen tunteidensa olevan todellisia. Itse noin kolme ja puoli vuotta parisuhteessa eläneenä voin Homeriin tässä hyvin samaistua: toisinaan tärkeältä tuntuu yksinkertaisesti se, että kumppani pysähtyy kuuntelemaan, kun itse kertoo, miltä tuntuu. "You can't tell me how to feel! I just feel!" raivosi muistaakseni myös Debra aviomiehelleen TV-sarjassa Kaikki rakastavat Raymondia. (Seuraan laadukasta viihdettä, eikö vain?) Ja David Hume kertoi, että järki on vain tunteiden väline - tunteita ja motiiveja ei voi valita, ja järjen tehtävä on ainoastaan kalkyloida, kuinka parhaiten saavuttaa tunteiden osoittama tavoite.

Parisuhteissa ja toki muissakin suhteissa riidat monesti kärjistyvät koskemaan sitä, onko toinen osapuoli oikeutettu tiettyyn tunteeseen. Tarkemmin eriteltynä riita kulkee usein seuraavasti: 1) osapuoli A kertoo osapuolelle B tämän toiminnasta seuranneen itselleen tietty negatiivinen tuntemus, minkä jälkeen 2) osapuoli B perustelee, miksi toimi kuten toimi ja minkä takia hänen toimintansa oli oikeutettua, mistä vakuuttuneena 3) osapuoli A hyväksyy B:n perustelut, mutta ohjaa keskustelun koskemaan jälleen sitä, että hänelle on B:n toiminnasta seurannut epämieluisa tuntemus, mistä vimmastuneena 4) osapuoli B painokkaasti julistaa, ettei A:n tulisi hänelle valittaa, koska hän on itse toiminut moitteettomasti, minkä jälkeen 5) minä harmistun ja... anteeksi, siis osapuoli A harmistuu entisestään ja vetoaa siihen, että hänestä parisuhteessa tulee saada ilmaista, miltä itsestä tuntuu. Ja niin edelleen.

Riidan taustalla lienee useasti tietynlainen väärinkäsitys: B hermostuu, koska luulee A:n esittävän kritiikkiä hänen toimintaansa kohtaan, vaikka A toivoo vain, että B niin sanotusti validoisi hänet ja hänen tuntemuksensa - toteaisi (edes implisiittisesti): "Tiedostan, että sinun tuntemuksesi ovat todellisia". A haluaa muistuttaa B:tä Humen väitteestä: siitä, ettei tuntemuksilleen voi mitään. Hän takertuu eksistentiaalisessa kriisissä subjektiivisen todellisuutensa perimmäisiin komponentteihin, joita ei osaa selittää.

Vai onko kyseessä sittenkin vain A:n kiero juoni? Hän tunnustaa, että B:n ei tarvitse varsinaisesti pyytää anteeksi - siis sanomalla: "Anteeksi" -, mutta voisiko se, että B tunnustaa A:n tunteet todellisiksi, olla kuitenkin tietynlainen anteeksipyyntö? A kuitenkin ehdottaa sellaista toimintaprinsiippiä, joka on muotoa "Kun sinä aiheutat minulle - vaikka sitten 'oikeutetustikin' - epämiellyttävän tuntemuksen, tulee sinun kuunnella, kun kerron siitä, ja tunnustaa, että tunteeni ovat todellisia". Näin muotoiltuna vaikuttaa sittenkin siltä, että A sanktioi B:tä! Hän syyttää B:tä siitä, ettei tämä validoi häntä, kuten olisi oikein toimia.

Tietystä vinkkelistä katsottuna vaikuttaa, että A myös haluaa B:n lohdukkeeksi tunnustavan, että A on ollut riidan tuoksinassa oikeassa ja B väärässä edes jossakin: A on nimittäin ollut oikeassa nojautuessaan Humen väitteeseen järjestä ja tunteista. Jos keskustelua tarkemmin syynätään, ei B kyllä ole koskaan mitään muuta väittänytkään, vaan hän on moittinut A:ta ainoastaan tämän ulkoisesta käyttäytymisestä, ei tunteista. Ehkä voimme kuitenkin suoda Homerille hänen pienen ilonsa.

 

DNA:n (vai Soneran?) uusi bussipysäkkimainoskampanja esittää ilmeisesti kinkkisiksi tarkoitettuja kysymyksiä. Ohessa on slogan "Älä oo öö - pidä tieto mukana" ja kuva ilmeisestikin mukana kannettavasta laajakaistalaitteesta. Tarkoitus on siis sanoa, että moista aparaattia kannattaa pitää mukana siltä varalta, että joutuu esitettyjen kaltaisten pulmien eteen.

Itse olen nähnyt kaksi tällaista kysymystä, joista molemmat ovat riivanneet analyyttistä sieluani. Tässä merkinnässä siis esittelen nämä kysymykset ja niiden problematisoinnin omien väliotsikkojensa alla.

"Mistä avaruus alkaa?"

Kysymys on ilmeisesti tarkoitettu spatiaaliseksi. Siinä ei siis käsittääkseni kysytä, mistä ajankohdasta eteenpäin avaruus on ollut olemassa, vaan missä sijaitsee avaruuden raja.

Aiempiin kirjoituksiini perehtyneet ehkä arvaavatkin, mihin puutun moisessa kysymyksessä. Raja on tässä yhteydessä puhtaasti avaruudellinen käsite, mikä tekee kysymyksestä sisäisesti ristiriitaisen. Se yrittää siis kysyä, mikä avaruudellinen raja erottaa itse avaruuden ja jonkin laadullisesti siitä poikkeavan (jollaista tuskin edes osaamme kuvitella), oletettavasti "ei-minkään", toisistaan. Vaan ei avaruudellista rajaa tietenkään voi piirtää muualle kuin avaruuteen ja se voi täten erottaa toisistaan vain avaruuden osia. Siis koko käsitys avaruuden äärellisyydestä on mieletön.

"Miksi linnunkakka on valkoista?"

Tämä kysymys vuorostaan ei ole väistämättä sisällötön, mutta sen merkitys jää epäselväksi. Miksi-muotoisissa kysymyksissä on minusta (ainakin näin äkkiseltään ajateltuna) kyse kontrastoimisesta. Jotta niistä voisi ottaa jonkinlaista selkoa, tulisi tietää, mitkä eri asiantilat asetetaan vastakkain. Siis kysymyksen tulisi (ainakin implisiittisesti) esittää vastakkainasettelu tapaan "Miksi X eikä Y (tai Z tai...)?".

Kysymys "Miksi linnunkakka on valkoista?" lienee tässä yhteydessä melko yksiselitteisesti käännettävissä muotoon "Miksi linnunkakka on valkoista eikä jonkin muun väristä?", mutta tämäkin kysymys jää vielä epäselväksi. Onko se kausaalinen vai teleologinen kysymys? Jos se on kausaalinen kysymys, mitä vaihtoehtoja siinä tarkalleen ottaen kontrastoidaan? Esittelen seuraavaksi kysymykselle itse keksimäni vaihtoehtoiset tulkinnat.

Ensimmäinen tulkinnoista on seuraavanlainen: "Mikä linnunkakan kemiallisessa koostumuksessa (tms.) eroaa muunvärisen kakan kemiallisesta koostumuksesta?" Tähän sitten joku tieteilijä voi keksiä jotakin näppärää sanottavaa tapaan "Linnunkakassa on komponentti X, joka saa aikaan valkoisen värin, kun taas esim. ihmisen kakassa tätä komponenttia ei ole". Tällaiseen kysymykseen varmaankin voi laajakaistayhteys tarjotakin suht vaivatonta apua.

Mutta jos kysymys pyrkii tätä syvällisempään (joka on sana, josta en muuten pidä liiemmin) kausaaliselitykseen - jos siis kysytään, miksi siitä, että jokin on tiettyä koostumusta, seuraa tietty väri - joutuu kysyjä ennen pitkää pettymään: ei mikään netin tietopaketti tai tieteilijöiden kollokvio osaa tai tavallisesti edes yritä selittää, miksi jotkin perimmäiset osaset ovat kausaaliyhteydessä keskenään. Tiede pyrkii vain osoittamaan, mitkä osaset ovat yhteydessä. Parhaimmillaan se voi analyysissään vedota tietyn ilmiön mikrotason kausaaliketjun osasiin, mutta jossain vaiheessa tulee vastaan piste, jossa on pakko selityksessä pysähtyä. Tällöin auki jää yhä kysymys, miksi nämä mikrotason komponentit vaikuttavat toisiinsa siten kuin vaikuttavat. Ns. syvällisen kausaalikysymyksen esittäjä ei kai oikeastaan itsekään tiedä, mitkä tekijät pyrkii kontrastoimaan, joten kysymys lienee jo itsessään epäonnistunut.

Kysymykselle voidaan esittää vielä ainakin evolutiivinen tulkinta: "Miksi evoluutiossa on säilynyt lintujen ominaisuus kakkia nimenomaan valkoista substanssia?" Tässäkin yhteydessä jotkut tieteilijät voivat valistuneesti jotakin arvuutella. Pointsit siitä heille.

Vaan sitten on vielä kysymyksen teleologinen tulkinta tapaan "Mikä päämäärä maailmankaikkeuden/Jumalan suuressa suunnitelmassa saa sen/Hänet järjestämään asiat sillä tapaa, että linnunkakka on valkoista erotuksena siihen, että se olisi jonkin muun väristä?" tai jotain sinnepäin. Tämäkin kysymys on mieletön, sillä ei ole edes kuviteltavissa tapaa verifioida, miten joku universaali toimija olisi tarkoittanut asioiden sujuvan. Moisesta toimijasta on siis yleensäkin tarpeetonta puhua.

EDIT: Useimmat varmaankin tajuavat ensimmäisestä mainoksesta välittömästi sen, minkä minä tajusin vasta tämän merkinnän kirjoittamisen jälkeen: 'avaruuden' käsitettä pyrittäneen siinä käyttämään, kuten puhekielessä useinkin, maapallon poissulkevana määreenä. Tarkoitus on siis kysyä, missä menee maapallon ilmakehän ja avaruuden raja, ja tämä kysymys vuorostaan on selvästi mielekkäämpi. Pääsinpä kuitenkin puhumaan minulle mieluisammasta aiheesta.

 

Lienen sikäli(kin) Kantin perillinen, että katson kaiken kokemuksen olevan alisteista ajalle ja avaruudelle. Siis subjekti ei voi kokea mitään, mikä ei tapahtuisi ajassa ja avaruudessa. Nähdäkseni tästä toteamuksesta voi myös päätellä, että avaruus on ääretön: vaikka voisi kulkea kuinka pitkälle avaruudessa, ei kokemukselle tulisi vastaan muuta kuin lisää avaruutta.

Edelliseen voitaneen esittää ainakin kahdenlaisia vastahuomautuksia. Ensimmäinen niistä on yksinkertainen ajatusvirhe: voi tietysti kuvitella, että löytää avaruuden rajan, mutta "raja" on tietysti spatiaalinen käsite. Rajan voi kuvitella havaitsevansa vain spatiaalisena ja siten sen erottaman alueen voi myös kuvitella vain spatiaalisena - jolloin kyseessä ei olekaan avaruuden raja, vaan osa sitä.

Joku voi vuorostaan humelaisittain syyttää minua perusteettomasta induktiosta: vaikka tähän asti kaikki kokemuksessa olisikin ollut alisteista avaruudelle, ei se todista, etteikö tilanne voisi muuttua. Tällaiseen syytökseen vastaan, ettei puhuja itsekään tiedä, mistä puhuu - hän siis yrittää puhua jostakin, mille hänellä ei ole käsitteitä. Jos nyt oletetaan, että jokin kokemuksessani muuttuisi kvalitatiivisesti perustavalla tavalla, emme voisi enää nimittää sitä kokemukseksi. Kun käsitettä - kuten 'kokemus' - käytetään, pitää tietysti sitoutua jonkinlaiseen käsitteen määritelmään, jotta kieli olisi merkityksellistä. Ja mitään muuta kuin kokemusta emme tunne.

Avaruuden ilmiöt, kuten tiedämme, ovat kontingentteja. Tietyllä tapaa voi täten sanoa, että ne "voisivat" olla toisella tavalla - on kuviteltavissa kokemus, joka osoittaa esim. sen, että EU-parlamenttivaaleissa yksikään Kokoomuksen ehdokas ei olisi tullut valituksi.

Vasta kirjoitus sitten pääsin sanomasta, etten usko nk. mahdollisten maailmojen aktuaalisuuteen ja että on olemassa vain yksi mahdollinen maailma, joka on aktuaalinen. Käsillä olevan pohdinnan valossa vaikuttaisi kuitenkin siltä, että äärettömässä aktuaalisessa maailmassa eli avaruudessa toteutuvatkin kaikki kontingentit mahdollisuudet eli kaikki mahdollisuudet, jotka eivät ole loogisesti ristiriitaisia! Jos kerran avaruus on ääretön, on siellä ääretön määrä erilaisia ilmiöitä - eli kaikki, mikä on kuviteltavissa, on myös aktuaalista! Tämä ei toki kumoa aiempaa näkemystäni, sillä mahdolliset maailmathan ovat täten aktuaalisia.

Edellä sanottu ei tietysti tarkoita sitä, että yksikään ehdokas siitä Kokoomuksesta, jonka me tunnemme, ei tullutkaan täällä valituksi. Olisi loogisesti ristiriitaista, että jokin sekä olisi tapahtunut että ei olisi tapahtunut. Mutta jossakin on kuitenkin oltava maailma (tai ehkä paremminkin 'planeetta'), jossa Suomi-nimisessä valtiossa yksikään Kokoomus-nimisen oikeistopuolueen ehdokas ei tullut valituksi.

Moisessa maailmassa minä saattaisin asua mieluummin (riippuen tietysti siitä, keitä Kokoomuksen tilalle valittaisiin). On kuitenkin sääli, että aika tuntuu olevan avaruutta ylempi käsite. Vaikkei olekaan kuviteltavissa ajatonta kokemusta, nähdäkseni aika saattaa lakata ja sitä myötä lakkaa kokemus ja siten avaruuskin - sikäli kuin elämää seuraa absoluuttinen kuolema. Jos siis minäkin kuolen, lienee todennäköistä, etten ehdi löytää planeettaa ilman Kokoomusta EU:ssa.

No, ehkä minuakin voi syyttää siitä, että puhun edellisessä kappaleessa merkityksettömiä - onhan 'lakkaaminenkin' kokemukselle alisteinen käsite. On vain niin turkasen hankalaa olla puhumatta moisia. Oikeastaan olen melko vakuuttunut, että mitään merkityksellistä ei voi sanoa, jos kriteerit pidetään kyllin tiukkoina. Miksikö sitten ylipäätään kehittelen moisia sci-fi-tarinoita? Tjaa, en vain osaa lakata yrittämästä ymmärtää todellisuutta.

---------------------------------------------------------------------------------------------

Jälkihuomautus (23.11.2011)

Sen lisäksi, että teksti on kirjallisesti huono, on myös sen pääargumentti virheellinen: apriorisesti ei voi (tietenkään) päätellä, mitä on olemassa. Kirjoittamisen aikaan en ole myöskään ymmärtänyt kunnolla todennäköisyyden käsitettä ja sen rajoja.

Jätettäköön teksti silti näytille ajatusprosessin kuvauksena ja varoittavana esimerkkinä.

Olen jo suhteellisen pitkän aikaa miettinyt kysymyksiä siitä, mitä ihmisen on mahdollista tahtoa. Eritoten minua on kiinnostanut hahmotella tahdon suhdetta kuolemaan. Jo hyvän aikaa sitten olen tullut siihen tulokseen, että kuolemaa eli olemassaolon ja kokemuksen lakkaamista ei voi toivoa, koska kuolema ei tarkoita mitään sisällöllistä - kaikkien mielekkäiden käsitteiden sisältö on yhteydessä elämään ja kokemukseen. En toki tarkoita sitä, etteikö joku voisi intentionaalisesti esim. tähdätä laukausta ohimoonsa. Vaan tällaisen teon tekijällä on - sikäli kuin teosta seuraa kuolema ja olemassaolon lakkaaminen, mitä minä en tietysti pedanttina filosofina mene vannomaan - harhaiset käsitykset siitä, mitä hän tavoittelee. Jos haluaa esim. kärsimystensä loppuvan, ei kannata lopettaa olemassaoloaan, sillä kärsimysten loppuminen on havainto, jonka vain elävä olento voi tehdä. Kuoleman ja elämän hyviä puolia ei voi puntaroida keskenään, sillä kuolemalla ei ole puolia - kaikki arvottaminen kuuluu elämän alaan. Ja tahtohan on tietynlainen arvottaja. Kuolema ei voi olla tahdon kohde, sillä kuolema ei ole kokemuksen kohde ensinkään.

Isäni äiti kuoli viime viikolla. Surullisen tapauksen johdosta isäni päästi muistaakseni suustaan sen suuntaisen lauseen kuin "Sitä mummi olisi toivonut" (jota en kylläkään sanasta sanaan muista) tarkoituksenaan viitata siihen, että hänen äitinsä olisi halunnut, että jotakin tapahtuu sitten, kun hän on kuollut. Tämäkös herätti minut ajattelemaan. Onko mielekästä sanoa, että tietty subjekti toivoo jonkin tapahtuman seuraavan hänen olemassaolonsa lakkaamista? Isänikin sentään on ateisti. Vai puhuvatko esim. kuolinvuoteellaan viimeisiä toiveitaan esittävät henkilöt tyhjää? Tähän kysymykseen on tarkoitukseni paneutua käsillä olevassa kirjoituksessa. Mutta kuten yleensä, on paras aloittaa käsitteenmäärittelyllä.

Kuoleman käsite

Kuoleman käsitettä tarvitsee ehdottomasti selkeyttää. Karkeasti ottaen esitetyt näkemykset kuolemasta voidaan jakaa kahdenlaisiin (jos ei kannanotosta pidättäytyvää agnostismia tms. oteta lukuun): on näkemyksiä absoluuttisesta kuolemasta ja toisaalta näkemyksiä kuolemasta laadullisena muutoksena. Absoluuttinen kuolema tarkoittaa tietysti sitä, että kaikki (kokemus) lakkaa kuoleman myötä. Kuolema laadullisena muutoksena vuorostaan tarkoittaa sitä, että kuoltaessa jokin aiempaa elämää perustavasti määritellyt tekijä muuttuu. Länsimaisille tutuin moinen näkemys lienee usko elämään Taivaassa (tai Helvetissä). Muunkinlaisia näkemyksiä toki löytyy - keskeistä on se, että jokin kokemuksessa muuttuu siinä määrin, että tietyn elämän voidaan katsoa päättyneen, mutta myös jokin kokemuksessa jatkuu.

Tässä kirjoituksessa sanoudun irti käsityksestä kuolemasta laadullisena muutoksena. Syy tähän on jotakuinkin seuraava: kokemusta ei voi kuvitella ilman, että täyttyisivät tietyt ehdot, jotka tekevät siitä määritelmällisesti "elämään" kuuluvaa. Siis elää = kokea. Ja täten jos esimerkiksi kuvitellaan elämää Taivaassa, se jäsentyy tuntemamme elämän käsittein, jolloin kyseisenlaisen kokemuksen ja nykyisen elämän välille ei voida piirtää rajaa, "kuolemanlinjaa". En siis tässä kohdin puhu siitä, onko ylipäätään "jotain" yksilön hautajaisten jälkeen tms. Jos tuolloin vielä on "jotain", josta on mielekästä puhua "jonakin", on sen oltava laadullisesti samanlaista kuin ennen hautajaisiakin, jolloin elämä ei lakkaakaan siihen. Jos taas ajateltaisiin, että hautajaisten jälkeen tapahtuu vielä "jotain" laadullisesti poikkeavaa... No, sitä ei voi ajatella eikä siitä voi puhua, eikä siten moinen puhe tarkoita mitään. Minusta on siis harhaanjohtavaa soveltaa lainkaan kuoleman käsitettä moisiin tapauksiin.

Siispä kirjoituksessani "kuolema" tarkoittaa absoluuttista kuolemaa, koska nähdäkseni käsite keskeisesti määrittyy 'elämän' käsitteen kautta ja ikään kuin sille vastakohtana. Linjanvedostani huolimatta käsite jää ongelmalliseksi: koska vain elämä on meille tunnettua, kuolemasta ei oikein voi puhua - sitä ei voi osoittaa ja nimetä. Tästä huolimatta yritän kirjoituksessani olla välittämättä kyseisestä ongelmasta. Tai siis vain laiminlyön sen.

Mikä on tahdon ala?

Kuolemaa - siten kuin minä käsitettä käytän - ei siis voi tahtoa. Mutta mitä kaikkea voi?

Tehtäköön tässä vaiheessa selväksi sekin, että minä en usko, että olisi millään tavalla reaalisesti olemassa useita mahdollisia maailmoja. Ainut mahdollinen maailma on aktuaalinen maailma, ja 'mahdollisuuden' käsite on vain vajavaisia olentoja (eli kaikkia olentoja) varten, koska niiden resurssit eivät koskaan voi riittää arvioimaan, mitkä äärettömistä vaihtoehdoista tulevat toteutumaan. Joku siis voisi kutsua minua deterministiksi - sopii sekin minulle. Tämä näkemykseni on tietysti metafysiikkaa eli ei ole verifioitavissa, mutta pidän sitä käytännöllisenä. Occamin partaveitsellä voi kätevästi leikellä turhat maailmat pois, kun ei niitä kuitenkaan missään näy. (Joku voisi tietysti miettiä sitäkin, voiko determinismi olla uskomuksen kohde, mutta ei juututa epäolennaisuuksiin...)

On kuitenkin selvää, että ihmiset tahtovat mahdottomia asioita - siis asiantiloja, jotka eivät toteudu. Esim. minä olisin tahtonut päästä yliopistoon aiemmin kuin pääsin. Vaikuttaa myös siltä, että yksittäisen ihmisen toiveet voivat jopa olla tietyssä mielessä keskenään ristiriitaisia. Aamulla voi haluta jäädä kotiin, koska väsyttää, mutta toisaalta voi haluta mennä töihin, koska tahtoo rahaa. Tämä nyt ei tietysti ole mikään perustavanlaatuinen looginen ongelma (vaikken itse satukaan tietämään, osaavatko ammattilaisloogikot sen tyydyttävästi formalisoida): ei ole ristiriitaista haluta nukkua ja haluta rahaa, ja näihin haluihin lienevät halu jäädä kotiin ja halu lähteä töihin palautettavissa. Sitä vastoin ei nähdäkseni ole mielekästä katsoa, että yksilöllä olisi yhtäaikaisesti kaksi hierarkkisesti samanarvoista vastakkaista halua. Mutta ei siitä sen enempää nyt.

Edellä sanotusta ei tietenkään seuraa, että tahdon kohde voisi olla mikä tahansa. Tässä kohtaa turvaudun kiisteltyyn ja arveluttavaan filosofian käsitteeseen "kuviteltavissa olevasta". Itse samaistan (varmaankin turhan huolettomasti) kuviteltavissa olevan verifioitavissa olevaan. Ja tahto voi siis kohdistua vain kuviteltavissa eli verifioitavissa oleviin asiantiloihin. (Älkää tajutko kysyä minulta, minkä tyyppisestä "voimisesta" tässä on kyse.) Ei voi tahtoa, että esim. sellainen Jumala, jonka olemassa oleminen ja olemassa olemattomuus näyttäytyisivät kokemukselle täsmälleen samalla tavalla, olisi olemassa, koska kun kysytään, mitä moinen tarkoittaa, ei siihen osata antaa vastausta. Käsitteet tulee johtaa kokemuksesta, kaikuu puheissani Kant.

"Periaatteellinen" verifioitavuus

Ongelmaksi muodostuu kuitenkin se, että verifioitu ja verifioitavissa oleva ovat kaksi eri asiaa eikä kaikkea verifioitavissa olevaksi käsitettyä tule koskaan verifioitua. Siltikin tuntuu intuitiivisesti mielekkäältä puhua tällaisesta "periaatteessa" verifioitavissa olevasta tahdon kohteena. Esim. vaikuttaa sisällölliseltä toivoa maailmaan rauhaa, vaikkei koko ikänään olisi edes aikeissa matkustaa maapallon joka kolkkaan katsomaan, soditaanko siellä vai ei. Kyse on olevinaan siitä, että "periaatteessa" voisi mennä katsomaan, soditaanko jossain vai ei. Oletuksena on, että maapallon niissäkin kolkissa, joita ei koskaan näe, pätevät jotakuinkin samat lainalaisuudet, jotka tekevät kokemuksesta jäsenneltävää.

Mutta koska kerran "periaatteessa" voisi matkustaa maailman kartoittamattomiin kolkkiin katsomaan, miltä tilanne näyttää, eikö "periaatteessa" voisi "matkustaa" myös aikaan, johon ei tule kuitenkaan koskaan matkustaneeksi? Eikö ole kuviteltavissa, että tutkailee, miten maailma makaa omien hautajaisten jälkeenkin? Eikö voi yhtä lailla olettaa, että kokemuksen lainalaisuudet pätevät toisessa ajassakin siinä missä ne pätevät toisessa paikassa?

Ja jos ei olisi sisällöllistä tahtoa asioita, jotka tapahtuvat vasta kuolemansa jälkeen, aiheutuu siitä vielä uusi ongelma: ihminen ei tiedä ennakolta, milloin kuolee. Jos siis väittää tahtovansa, että vuoden päästä Suomi voittaa jääkiekon maailmanmestaruuden, osoittautuuko moinen toive vasta jälkikäteen mielettömäksi, kun selviääkin, ettei toiveen esittäjä elänytkään sinne asti? Moinen ei vaikuta uskottavalta tahdon ominaisuudelta. Nähdäkseni lienee siis tarpeen todeta, että ihminen voi tahtoa asiantiloja, jotka tapahtuvat vasta hänen kuolemansa jälkeen.

De dicto -halu

Vaan eipäs innostuta ennen aikojamme. Alun perin kiinnostuksemme kohteena olivat tapaukset, joissa yksilö toivoo tietyn asiantilan toteutuvan nimenomaan hänen kuolemansa jälkeen. Tämä ei suinkaan ole sama asia kuin että joku toivoo asiantilan toteutuvan esim. ensi vuonna, joka sattuu olemaan hänen kuolemansa jälkeen. Kuolinvuoteellaan toiveiden esittäjät tavanomaisesti voivat pukea toiveensa juuri muotoon "Toivon, että sitten, kun olen kuollut, tapahtuu X". Tämä on filosofisin termein de dicto -tyyppinen toive erotuksena de re -tyyppisiin.

Ja tässä piileekin ratkaisu lokaalisen ja temporaalisen tapauksen näennäisen analogian ongelmaan: kun joku toivoo, että maailmassa olisi rauha, hän ei toivo, että rauha olisi nimenomaisesti siellä, missä hän ei koskaan tule käymään, vaan määrätyissä sijainneissa, jotka sattuvat jäämään hänen kokemukseltaan pimentoon. Sen sijaan viimeisten toiveiden esittäjä tuo ilmi eksplisiittisesti toivovansa jotain tapahtuvaksi silloin, kun kokemus ja sitä myötä tapahtumat ovat lakanneet. Ja tässä hän todella tekee ajatusvirheen, väitän minä. Hän ei kuvittelekaan olevan edes periaatteessa hänelle verifioitavissa, toteutuuko hänen toiveensa vai ei, joten oikeastaan hän ei toivo mitään. Siispä ei voi toivoa, että jokin tapahtuma seuraa omaa kuolemaansa.

EDIT: Minun tarvitsee näin jälkikäteen lisätä merkintään ainakin kaksi huomautusta. Ensinnäkin voi tietysti sanoa toivovansa, että jokin tapahtuma seuraa omaa kuolemaansa, jos käyttää kuoleman käsitettä eri tavalla kuin minä tässä kirjoituksessa - jos siis ei käsitä kuolemaa laadullisena muutoksena tai absoluuttisena kokemuksen lakkaamisena alkuunkaan vaan pelkästään kontingenttina muutoksena. Mutta nähdäkseni tällainen käsitteen määritelmä on varsin tavaton. Toisekseen en kirjoituksessa käsitellyt tapausta, jossa kuolintoiveiden esittäjä käyttää kuoleman käsitettä tarkoittaen laadullista muutosta. Kirjoittamani pohjalta lienee kuitenkin selvää, että pidän moista toivetta vähintään yhtä sisällöttömänä kuin absoluuttisenkin kuoleman tapauksessa.

EDIT: Pääsääntöisesti pyrin siihen, etten muokkaa vanhoja merkintöjäni, koska ne ovat aikansa tuotteita. Tästä merkinnästä kuitenkin korjasin jälkikäteen sen, että de re ja de dicto oli ymmärretty juuri väärinpäin.

 

Tänään töissä sain kehuja rehellisyydestäni. Tämän kirjoituksen takia on tarpeetonta selostaa tapauksen sekavia yksityiskohtia. Todettakoon lyhyesti, että tein virheen, josta aiheutui lievästi haittaa, mutta tämän virheen tultua tietoisuuteeni sen avoimesti myönsin, mistä jälkikäteen sain kiitosta. Kiittäjälle totesin, että pyrin sanomaan asiat totuudenmukaisesti.

Mietiskelin sitten tyytyväisenä, että yksi kiitettävä ominaisuuteni lienee juuri rehellisyys. Nähdäkseni analyyttisen luonteeni ansiosta ylettynen jopa korkeammalle rehellisyyden tasolle kuin monet. Mistäkö tämä johtuu?

Amerikkalaisissa oikeudenkäynneissä (ainakin televisiossa) todistajalta kysytään, vakuuttaako tämä kertovansa totuuden, mihin tavallisesti todistaja vastaa varsin kevyesti myöntävästi. Olen miettinyt, että itse en pystyisi kysymykseen vastaamaan ainakaan yhdellä sanalla. Tiedostan, että totuuden käsite on varsin epämääräinen ja kiistelty. Jos myöntäisin kertovani totuuden, en voisi kuitenkaan tietää, miten kuulijani myöntöni käsittäisi - ja mielestäni rehellisyys on myös sitä, että pyrkii tulemaan oikein ymmärretyksi. Tämän vuoksi minun täytyisi esittää edes jonkinlainen totuuden määritelmä, jonka raameissa voisin vannoa pitäytyväni. Tai sitten pyytää määritelmää kysyjältä.

Olen havainnut, että kielellä on sellainen ominaisuus, että jokaisen väitelauseeseen sisältyy implisiittinen etuliite "Tiedän, että..." - ainakin, jos muuta ei mainita. Tämän vuoksi pyrin ainakin vakavissa tilanteissa eksplisiittisesti selventämään oman varmuuden asteeni liittyen väitteisiini - sanavalinnoilla kuten "uskoakseni", "luulisin", "ehkä" ja "jos pätee, että x, niin silloin y" (missä tilanteessa kuulija saa itse päätellä, päteekö x). Pyrin myös tekemään päättelyketjuni näkyviksi, jotta kuulija voi itse arvioida niiden luotettavuutta. Ja tietysti pyrin myös määrittelemään käyttämäni keskeiset käsitteet.

Nähdäkseni suuri osa ihmisistä ei tähän yllä, mikä saattaa johtua yksinkertaisesti siitä, etteivät he ole kylliksi pysähtyneet miettimään yleensä argumentoinnin yleisiä muotoja. Jos rehellisyys ymmärretään siten, että ihminen päästää suustaan väitteitä, joiden uskoo nopeasti intuitiivisesti arvioiden vastaavan parhaiten todellisuutta, uskoakseni useimmat ihmiset yltävät useimmiten tähän. Vaan väitän, että perusteellisempaa rehellisyyttä on se, että reflektoi argumenttejaan pidemmälle ja tekee niiden mahdolliset puutteet tiettäviksi.

Toisin muotoiltuna todella rehellisen henkilön tulee olla rehellinen itselleen selvittämällä itselleen suhteensa totuuteen. Havaintojeni perusteella sangen monet ihmiset eivät edes onnistu olemaan konsistentteja argumenteissaan. He ovat siis ristiriidassa itsensäkin kanssa. Ja miten kuulijan tulisi suhtautua henkilöön, joka  esittää kaksi keskenään ristiriitaista väitettä? Oikeastaan voin myöntää olevani itsekin itseni kanssa ristiriidassa ajoittain, ellen jopa varsin jatkuvasti. Tärkeää on kuitenkin mielestäni aito pyrkimys totuudenmukaisuuteen ja konsistenssiin. Tai jos olen täysin rehellinen, en voine olla yhtään varma edes siitä, että rehellisyyden asteikolla olisin useimpia ihmisiä tai ylipäätään ketään korkeammalla. (Tämän kirjoituksen dramaturgia kyllä lässähtää tässä kohdin ikävästi...)

Lopuksi esittelen vielä hieman aiheen vierestä erään havaitsemani ilmiön. Olen nimittäin huomannut, että myöntämällä virheensä - rehellisesti - ne saa monesti myös helpommin anteeksi. Tietysti tämän ovat varmasti havainneet muutkin. Selityskin lienee yksinkertainen: ihmisten ei tarvitse suuttua toisen virheistä hänen toimintaa korjatakseen, mikäli hän itse on jo tarttunut korjaustoimenpiteisiin. Suuttumus lienee siis monesti suurelta osin affektiivinen (jos se nyt on oikea sana) yritys saada toista korjaamaan toimintaansa. Vaan jos toinen osapuoli on jo omaksunut "premissit", joista hän päätyy korjaavaan "johtopäätökseen", ei tätä "päättelyä" enää tarvitse kenenkään muun yrittää tunteiden avulla henkilöä saada omaksumaan. Rationaalisen toimijan oma järki riittää häntä opastamaan.

 

Otsikon kysymys esiintyi keskustelunherättäjänä Iltalehden sivuilla. "Keravan tragedialla" viitataan siis Keravalla tapahtuneeseen 14-vuotiaan tytön tappoon/murhaan, joka tapahtui syrjäytyneen 18-vuotiaan miehen, joka on teon syyksi ilmoittanut psykiatriseen hoitoon pääsemisen yrityksen, toimesta.

On ilmiselvää, ettei kysymykseen sellaisenaan voi vastata, koska se on tuhottoman epätarkka. Olisiko tragedia ollut estettävissä, jos mitä? Kysymys olettaa ikään kuin olisi reaalisesti olemassa mahdollisten maailmojen joukko, josta voisi "katsoa", kuuluuko siihen yksi tai useita maailmoja, joissa "Keravan tragediaa" ei olisikaan tapahtunut.

Kysyjän tulisi täsmentää, mitä tekijöitä toisessa mahdollisessa maailmassa muutetaan tai saa muuttaa kysymykseen vastattaessa. Pätevätkö siellä esimerkiksi niin sanotut fysiikan lait? Jos niiden ei tarvitse päteä, voidaan tietysti helposti kuvitella mahdollisia maailmoja, jossa olisi käynyt toisin, mutta en usko, että ketään kiinnostaa tällainen vastaus.

Nähdäkseni fysiikan ja luonnontieteen käsityksiin kuuluu melko saumattomasti se, että kaikki tapahtumat ovat osia kausaaliketjussa. Jos tällöin muuttaisimme ketjussa yhtä tekijää, olisi meidän muutettava kaikkia siihen johtaneitakin tekijöitä, mikä aiheuttaisi taas äärettömän määrän seurauksia, joita emme voi tuntea, minkä takia kysymykseen vastaaminen käy mahdottomaksi.

Oletetaan kuitenkin huvin vuoksi, että voisimme muuttaa todellisuudesta jotakin yksittäistä tekijää jokseenkin ongelmattomasti. Sanotaan esimerkiksi, että toisessa mahdollisessa maailmassa tappaja/murhaaja olisi päässyt hoitoon jo aiemmin. Tällöin voisi ajatella, että mikäli hän todella tappoi päästäkseen hoitoon, ei hän tätä tekoa olisi tehnyt, jos olisi jo päässyt hoitoon muin keinoin.

Vaan sitten herää kysymys siitä, miten voimme spesifioida tapahtuman "Keravan tragedia" tässä vaihtoehtoisessa todellisuudessa. Olisiko kyseessä sama tragedia, jos tappaja/murhaaja olisikin tappanut saman tytön, mutta toisesta motiivista? Onko tapahtuman määrittelyssä olennaista, että teko tapahtui juuri tuona täsmällisenä hetkenä ja juuri kyseisellä paikalla? Tuleeko tekotavan olla täsmälleen sama? Kysymysten litanjaa voisi toki jatkaa tästäkin.

Voisin kuvitella, että toinen yksittäinen tekijä, mitä ihmiset vaihtoehtoisessa todellisuudessa teoretisoinnin vuoksi pyrkivät muuttamaan, on tappajan/murhaajan kasvatus. Siis olisiko tragedia voitu estää, jos kasvatus olisi ollut toisenlaista? Kuten jo todettua, on varsin ongelmallista olettaa, että tätäkään yksittäistä tekijää voitaisiin yksinään todellisuudesta muuttaa, mutta tehdään kuitenkin tällainenkin oletus, jotta voimme yrittää vastata edes jotenkin.

Tällöin on tarpeen kysyä, missä määrin kasvatus saisi olla erilaista. Kysytäänkö, että jos tappaja/murhaaja olisi saanut joka yö äidiltään iltasuukon ja aamulla halauksen, olisiko tragedialta vältytty? Tätä lienee mahdoton kenenkään tietää.

Entä jos muutetaan kasvatustekijöitä todella radikaalisti - jos (potentiaalinen) tappaja/murhaaja olisi vaikka sijoitettu vauvasta asti adoptiossa tyystin toiseen maahan ja toisenlaisille vanhemmille? Tällöin hän ei todennäköisimmin ainakaan olisi tappanut ketään Keravalla, joten voitaneen spekuloida, että tragedialta Keravalla oltaisiin todennäköisesti vältytty. Varmaa sekään ei ole.

Vaan entä jos hänet olisikin kasvatettu samassa kodissa kuin tuntemassamme todellisuudessa, mutta varsin erilaisten henkilöiden toimesta? Ei tähänkään kysymykseen voi tyhjentävästi vastata.

Ihminen on (tavallisen käsityksen mukaan) sekä geenien että ympäristön summa, ja on mahdoton sanoa, missä määrin tappajan/murhaajan tekoon vaikuttivat hänen vanhempansa. Ja kuten sanottu, ongelmana on kyseisen tragedian spesifioiminen toisessa mahdollisessa maailmassa. Jos tappajan/murhaajan ympäristöä olisi muutettu niinkin radikaalisti kuin hänen pääasiallisten kasvattajiensa osalta, on mielestäni erittäin todennäköistä, ettei hän olisi tappanut juuri kyseistä henkilöä kyseisellä paikalla kyseisellä tavalla ja kyseisellä kellonlyömällä. Tämä ei kuitenkaan liene kovin kiinnostavaa.

Kaikki tämä spekulaatio on lyhyesti sanottuna nähdäkseni varsin hedelmätöntä. Emme osaa edes määritellä vaihtoehtoista maailmaa riittävän tarkasti, jotta voisimme kysymykseen vastata, ja vaikka sen osaisimmekin määritellä, emme voisi omata siitä niin tarkkaa tietoa, että osaisimme johtaa yksittäisen tekijän muutoksesta varmuudella kausaaliketjun. Tekijöitä on yksinkertaisesti liikaa ihmisen hallittavaksi. On myös varsin satunnaista, mitkä tekijät missäkin vastauksessa päätetään vaihtoehtoisessa todellisuudessa muuttaa, ja on tietenkin selvää, että on kuviteltavissa jonkinlainen todellisuus, jossa olisi käynyt toisin.

 

Vetoan itse usein puheessani ja kirjoituksissani eettisyyden vaatimukseen ja ajoittain myös rationaalisuuden vaatimukseen. On perusteltua kysyä, miksi tällaiset arvot tulisi omaksua. Myönnän heti, että aukotonta perustelua tälle en osaa antaa. Olen kuitenkin kehitellyt jonkinlaisia perusteluja, jotka karkeasti ottaen pyrkivät osoittamaan, että kyseiset arvot tulee jokaisen kielenkäyttäjän tunnustaa juontuviksi heidän jo aiemmin hyväksymistään premisseistä. Tunnustan, että pohdintani on tässä vaiheessa luonnostelman tasolla.

Järki

Kieli muodostuu nähdäkseni pitkälti väitelauseista, ja uskoisin, että jokainen kielenkäyttäjä muodostaa väitelauseita - puheessaan tai mielessään, eksplisiittisesti tai implisiittisesti. Nähdäkseni väitelauseisiin sisältyy aina - jälleen eksplisiittinen tai implisiittinen - predikaatti: jotakin tapahtuu, jokin asiantila on olemassa tai muuta sellaista.

On tietysti varsin kyseenalaista ja minusta myös äärimmäisen epäuskottavaa, että kieli voisi jollakin tavalla yksi yhteen todella kuvata kohteitaan eli todellisuutta. Silti uskoisin, että kieltä käytettäessä voidaan saavuttaa edes jonkinlainen mielekkyys: nimittäin kielen sisäisen logiikan suhteen. Kieltä voi tässä suhteessa verrata matematiikkaan: jos hyväksymme matematiikan säännöt, on väistämättä päädyttävä siihen tulokseen, että esimerkiksi lukujen 7 ja 5 summa on 12. Samaten kielen logiikkaan kuuluu vähintään logiikan yleisesti hyväksytyt päättelysäännöt sekä sangen varmasti paljon muutakin.

Väitän, että jokainen kielenkäyttäjä implisiittisesti hyväksyy kielen säännöt. Hän käyttää kieltä, joka on luotu sosiaalisen vuorovaikutuksen välineeksi ja jonka täten on toimittava sovittujen sääntöjen mukaan. Muutoin kukaan ei saisi mitään sanomaansa perille. Täten kielenkäyttäjän on argumentaatiossaan pyrittävä rationaalisuuteen - tai luovuttava kielestään tyystin.

On tietysti varsin ongelmallista olettaa, että on olemassa jokin yksi kielen muoto, jonka kaikki kielenkäyttäjät jakaisivat. Tätäkään ongelmaa en tässä osaa ratkaista. Vaan ehkä voidaan sanoa, että koska kielenkäyttäjät kuitenkin pyrkivät jaettuihin merkityksiin, on kieltä käytettäessä tarpeen uskoa, että tällainen olisi myös mahdollista. Edellä sanottu ei tosin täysin tyydytä.

Moraali

Mielestäni kaksi keskeistä ongelmaa etiikan motivoinnissa ovat seuraavat: 1) mistä voimme ylipäänsä tietää toisia subjekteja olevan ja 2) miksi toisten subjektien etua tulisi ajaa?

Ensimmäiseen kysymykseen sanon sen, ettei nähdäkseni olekaan mahdollista tietää varmaksi toisten subjektien olemassaolosta. Väitän kuitenkin, että automaattisesti toiminnassamme oletamme toisten subjektien olemassaolon, minkä vuoksi meidän olisi konsistenttia näitä olettamiamme subjekteja myös kohdella subjektien tavoin.

Kieli on nähdäkseni jo yksi hyvä osoitus siitä, kuinka oletamme muiden olevan subjekteja: pyrimme jakamaan merkityksiä ja merkityksiä on olemassa ainostaan subjekteille. Minusta vaikuttaa selvästikin siltä, ettei kaikkien esittämiemme väitteiden tarkoitus ole vain vaikuttaa toisten ihmisten ulkoiseen käyttäytymiseen, vaan saada toinen osapuoli aktiivisesti jakamaan kanssamme jotain yhteistä. Tästä osoituksena viittaamme kielellä esimerkiksi ulkoisesti täysin todentamattomiin sisäisiin tiloihin. Ajoittain pyrimme jopa suoranaisesti hyötymään toisten subjektiudesta: haluamme herättää heissä esimerkiksi myötätuntoa, jonka seurauksena voimme saavuttaa itsellemme jotakin etua. Toki tämä etu taas on "objektinakin" havaittava asiantila - siis toisen olennon jonkinlaista ulkoista toimintaa -, mutta selvästi ajattelemme, että vaikutamme nimenomaan hänen "mielensä" kautta hänen toimintaansa. Lisättäköön vielä se banaali huomautus, että yksinkertaisesti käsitteellistämmekin kanssaihmisiä samoin käsittein kuin itseämme: he ovat "ihmisiä", joilla on "sielu", ja niin edelleen.

Mielestäni on kielen lisäksi muitakin osoituksia siitä, että oletamme toiset olennot subjekteiksi, mikä mahdollistaa myös eläimiin kohdistuvan etiikan. Tällainen esimerkki tulee ensin mieleeni: saatamme jättää jollekin eläimelle syötäväksi herkkua tämän "mielen parantamiseksi" - mikä olisi mieletön konsepti, jos kyseessä ei olisi subjekti -, vaikka emme itse tätä eläintä tulisi todennäköisesti enää koskaan näkemään. Tällä teolla ei siis - varsin yksiselitteisesti - tähdätä näkyviin seurauksiin, mikä voitaisiin nähdä ainoastaan objekteihin vaikuttamisen pyrkimyksenä, vaan seurauksiin toiselle subjektille.

Sitten siirrymme toiseen kysymykseen siitä, miksi toisten subjektien etua tulisi ajaa. Olen yrittänyt kehittää sellaista ratkaisua tähän, että kun oletamme toisten subjektien olemassaolon, oletamme myös, että heillä on intressejä eli toisin sanottuna heille on olemassa omasta näkökulmastaan hyvää. Hyvä taas on nähdäkseni määritelmällisesti tavoittelemisen arvoista, enkä usko, että on olemassa mielekkäitä tapoja asettaa subjektit arvojärjestykseen, koska subjektit ovat itse arvottajia eivätkä nähtävissä tietyn arvoisina kohteina. Täten myöntäessään toisille olennoille subjektiuden, myöntää heidän etunsa seikaksi, joka tulee ottaa toiminnassa huomioon.

Yhteenveto

Joku voi tietysti huomauttaa, että siitä, että tällaisia oletuksia tehdään, ei seuraa, että niitä myös tulisi tehdä. Tämä on tietenkin totta, mutten usko kohdanneeni ensimmäistäkään ihmistä, joka ei tällaisia oletuksia olisi muodostanut. Tämän perusteella ei tietenkään voi todentaa, että nämä oletukset olisivat jollain tapaa ihmisille välttämättömiä, mutta toisenlaisia näkemyksiä joudun vain jäämään odottamaan. Ongelmana vain on, ettei niitä - uskoakseni ja esittelemäni näkemyksen mukaan - voida ilmaista tällä kielellä.

 

Eilisissä Helsingin Sanomissa oli filosofiksi itseään tituleeraavan Tommi Paalasen mielipidekirjoitus, jossa verrataan parisuhdetta vankeuteen. (Koska kyseistä lehteä minulla ei ole käsillä, sen tarkempia viitteitä en nyt pysty tarjoamaan.) Kirjoittaja vertailee parisuhdetta ja ystävyyttä samaten parisuhteen kannalta epäsuotuisassa valossa: kuulemma ystävyydessä uskollisuus on kehumisen arvoinen attribuutti, kun taas parisuhteessa se on vaatimus ja parisuhteessa esitetään muutenkin kovasti vaatimuksia ja kieltoja. Johtopäätöksenä hän päätyy kannattamaan niin sanottua polyamoriaa, jolla hän vaikuttaa tarkoittavan etupäässä polygamiaa.

Kuten tavallista, näkemyksen esittelyä seuraa kritiikkini. Väitän, että jokainen varsinainen ihmissuhde edellyttää jonkinlaista sitoutumista - ja sitoutuminen tarkoittaa myös niin sanottua vapautensa rajoittamista. Jos kahden ihmisen välillä ei ole minkäänlaista sitoumusta, heidän kohtaamisensa ovat täysin satunnaisia eikä tällöin kyseessä ole aito suhde. Tämä väitteeni kumoaa myös mielipidekirjoittajan näkemyksen ystävyydestä: ystävyydessäkin on kyse sitoutumisesta. Eikä ystävyydessä uskollisuus ole vain positiivinen lisä, vaan jos uskollisuus eli sitoutuminen lakkaa tyystin, kariutuu myös suhde.

Eihän ihminen ole koskaan siinä mielessä pakotettu uskollisuuteen, ettei hän ole pakotettu myöskään suhteeseen. Mutta suhteilla on - näin kylmästi ilmaistuna - aina hintansa. Kun kohtaa toisen subjektin suhteessa, joutuu tämän hyväksi jostain "luopumaan" (minkä ei tarvitse olla mistään aineellisesta hyödykkeestä luopumista), jotta toinenkin osapuoli suhdetta haluaisi.

Liberalistinen vaihdantatalousvertaus ei nähdäkseni kylläkään ole järin osuva. Jos subjekteja käsitellään näin atomistisina yksikköinä, joista kukin pyrkii vain etunsa maksimoimiseen, ei voida saavuttaa sellaisia läheisiin ihmissuhteisiin liittyviä ilmiöitä kuin luottamus, ystävyys tai rakkaus. Eikä vaihdantatalousvertaukseen mahdu aidon jakamisen konsepti. Atomistinen subjekti voi luottaa vain itseensä eikä voi käsitellä toista subjektia samanarvoisena osapuolena, vaan ainoastaan objektina. Koska toiseen ei voi saavuttaa luottamusta, ei mitään myöskään voida jakaa - mitään ei voi asettaa käsitteen 'me' alaiseksi, koska subjektit eivät kohtaa.

Liberalistiseen katsomukseen eivät mahdu aidot sopimukset. Jos kukaan ei voi taipua oman etunsa tavoittelemisesta, eivät osapuolten sopimukset ole minkään arvoisia - niistä poiketaan varmasti, jos se on oman edun mukaista. Parisuhde ei ole vankila eikä omistussuhde, vaan tietynlainen sopimus siinä missä muutkin suhteet. Suhdesopimuksen rikkomisesta ei ole muita sanktioita kuin sopimuksen purkautuminen. Sen osapuolia ollaan omasta tahdosta. Omasta tahdosta valitaan toisen tahdon huomioon ottaminen.

Sen lisäksi, että Paalasen vaatimus suhteesta ilman velvoitteita on mahdoton on se nähdäkseni myös epäkypsä (kuten minusta vaikuttaa olevan koko liberalistinen kulttuurimmekin). Toiset ihmiset tulee ottaa ja joutuukin elämässä ottamaan huomioon subjekteina - varsinkin mikäli heidän kanssaan toivoo pääsevänsä varsinaiseen suhteeseen. Ihmisen tulee antaa, jotta hän voi saada, ja jos hän ei tahdo antaa, ei hänelle myöskään tahdota antaa takaisin.

Sitoutumattomia seksisuhteita varmaankin pystyvät jotkut harrastamaan. Näkökulmastani kuitenkin niistä saanee irti vähemmän. Kuten sanottu, jos ei mitään tahdo antaa, ei mitään tahdota itselle antaa, ja näissä seksisuhteissa ollaan mukana vain niin kauan kuin se tuntuu molempia osapuolia hyödyttävän. Läheisyyttä ja turvallisuutta ne eivät nähdäkseni tuo - ennen sitoutumista. Sitoutunutta "polyamoriaa" en tässä kritisoi, vaikkei moinen minulle sopisikaan.

 

Monet tavalliset, liberaalit länsimaalaiset tapaavat nykyään liittää pitkään oikeuksien listaansa oikeuden olla olematta sosiaalisessa vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Käsittelen ensin jotakin tämän kyseessä olevan oikeuden kritiikkiä, minkä jälkeen pyrin kritisoimaan ajatusta (useista) oikeuksista yleisesti. Ensi alkuun käsittelen esimerkkejä tilanteista, jossa tällaisen oikeuden toteutumista vaaditaan.

Mielipiteiden tyrkyttäminen

Luin juuri Helsingin Sanomien nettisivujen keskustelupalstalta lukijan kommentin, jossa hän penäsi sitä, ettei ihmisten pitäisi tyrkyttää mielipiteitä toisille (tarkkaan ottaen sitä, ettei katolilaisille tulisi tyrkyttää kondomeja). Tämä näkemys, johon olen muuallakin törmännyt, on mielestäni kummallinen - ettei mielipiteisiin saisi yrittää vaikuttaa. Väitän, että valtaosa ihmisten mielipiteistä on muodostunut osin ulkopuolisen vaikutuksen ansiosta. Jopa mielipiteen käsite on opittu.

Mitä voi pahimmillaan tapahtua, jos joku yrittää vaikuttaa toisen mielipiteisiin? Mielipidettään voi päätyä vaihtamaan? Vaan jos toinen osapuoli onnistuu rationaalisesti perustellen mielipiteensä oikeellisuudesta toiselle vakuuttamaan, eikö hänen tällöin perustellusti järjellisenä henkilönä tulisikin mielipidettään vaihtaa? Kenties hän ei vain halua myöntää olleensa väärässä? Tietysti kyse voi olla myös siitä, että "tyrkyttäjä" yksinkertaisesti jankuttaa samoja asioita hedelmättömästi uudelleen ja uudelleen, mutta en katsoisi, että tällaistakaan on oikeutta välttää.

Lähinnä tällaisessa tilanteessa tapahtuva sosiaalisesta kanssakäymisestä pitäytymisen oikeuteen vetoaminen tarkoittaa siis oikeutta olla kuulematta kaikkia esille tuotuja aspekteja. Rationaalinen henkilö ei moiseen vetoaisi. Joku saattaisi tietenkin kysyä, onko itsessään arvokasta olla rationaalinen. Tätä en lähde kommentoimaan, vaan tyydyn väittämään, että jos itse lähtee jotakin argumentoimaan (mikä on nähdäkseni kielen käyttäjälle välttämätöntä vähintään päänsä sisällä), on nähdäkseni tietyllä tapaa velvoittanut itsensä argumentatiivisten sääntöjen noudattamiseen.

"Sen ei oikeastaan pitäisi kuulua muille" -kampanja

Toinen esimerkki on julkisissa kulkuvälineissä esillä ollut kampanja, jossa ymmärtääkseni valitetaan jotakuinkin yksityisasioidensa kännykkään julkisesti toitottamisesta. Slogan oli muistaakseni "Sen ei oikeastaan pitäisi kuulua muille". Kampanjassa siis katsotaan, että ihmisillä on oikeus välttyä toisten asioiden kuulemiselta.

Ehkä on olemassa joitakin asioita, joiden muille kertomista voidaan pitää siinä määrin haitallisena, että on perusteltua moista rajoittaa - yksiselitteinen esimerkki voisi olla pedofiilin fantasioiden lapsille kertomisen rajoittaminen. Vaan kampanjan mainoksissa esitettiin, että esimerkiksi olevinaan kiusallisista sairauksistaan julkisesti puhuminen olisi paheksuttavaa. Olen kyllä sitä mieltä, että jokainen saa enimmäkseen itse päättää, mitkä asiansa tahtoo pitää yksityisinä, eikä tarvitse olla velvoitettu esimerkiksi häpeämään sairauksiaan.

Mistä tässä kampanjassa on kyse? Pidetäänkö esimerkiksi tällaisia sairauksia paheksuttavina (jos ne vaikka ovat itse aiheutettuja)? Miksi edes halutaan välttyä joutumasta paheksumaan toisia - onko se suurikin vaiva? Vai tahdotaanko tässä vain että ympärillä olisi hiljaista, mikä vaikuttaa varsinkin julkisella paikalla sangen kohtuuttomalta? Vai pelätäänkö sitä, että sivullista kohtaan voidaan joutua kokemaan vaivalloista empatiaa, kun havaitaan, että tämäkin on subjekti?

Romanikerjäläiset

Vaivalloista empatiaa halutaan nähdäkseni välttää ainakin kolmannessa esimerkissäni: joitakin ihmisiä kun tuntuu häiritsevän se, että romanikerjäläisiä näkyy kaduilla. Tällainen näkemys on täysin eksplisiittinen ainakin niissä tapauksissa, joissa kerjäläiset halutaan yksinkertaisesti siirtää muualle, kuten takaisin kotimaahansa. Ongelma siis halutaan pois silmistä.

Eettisesti lienee ilmiselvää, että tällaista oikeutta välttyä syyllisyydentunteelta ja kohtaamasta toisten hätää, johon itse voisi mahdollisesti vielä tarjota apuaan, ei ole. Vaikka joku murtautuisi toisen kotiin kertoen kiireellisestä hädästään, ei teko nähdäkseni olisi rankaistava, jos murtautumisen tuottama haitta olisi selvästi pienempi kuin mahdollinen avunpyynnöstä seuraava hyöty. Jotkut kerjäläisten hätistäjät varmaankin kiirehtisivät tässä lisäämään, ettei kerjäläisillä todellista hätää ole. Jos näin olisi asia, miksi heidän kadulla kohtaamisensa vaivaisi - varsinkin kun näiden kerjäläisten kerjuutoimet ovat tietämäni mukaan olleet hyvin passiivisia?

Toisin kuin mielipiteidentyrkyttämisesimerkissäni tässä ei ole kyse rationaaliseen vaan eettiseen keskusteluun liittyvästä vaatimuksesta - samoin kuin mahdollisesti myös aiemmassa kampanjaesimerkissäni. Rationaalisessa keskustelussa yksinolemisoikeutta vaativa henkilö tahtoi välttyä vastaanottamasta itselleen epämieluisia premissejä. Eettisessä keskustelussa yksinolemisoikeuden vaatija toivoo nähdäkseni yksinkertaisesti, ettei hänen tarvitsisi vaivautua tekemään oikein.

Kotirauha

Joku varmaan katsoisi, että siitä huolimatta, ettei julkisilla paikoilla ole oikeutta välttää sosiaalista vuorovaikutusta, on kuitenkin paikka, jossa moinen pätee, nimittäin koti. Toisin sanoen ehdotetaan, että rahalla voisi ostaa eettisen oikeuden, josta siis seuraa myös toisille velvollisuus tämän oikeuden toteutumista edesauttaa - tässä tapauksessa passiivisesti.

On kuitenkin varmaankin lähes kaikkien hyväksymiä tapauksia, joissa tämän "oikeuden" edelle menevät painavammat seikat - kuten jo aiemmin esittämäni esimerkki, jossa toisen kotiin murtaudutaan saadakseen apua vaaratilanteessa. Jo tämä vastaesimerkki riittää todistamaan, että kyseessä ei ole luovuttamaton oikeus, ja nähdäkseni oikeuden käsite tarkasti tulkittuna edellyttää tätä luovuttamattomuutta. Kyseenalaisempiakin tapauksia voi silti problematisoida: kun joku ostaa asunnon, voiko tästä todella seurata velvollisuuksia ihmisille, jotka eivät olleet kaupan osapuolia? Ovatko he sitoutuneet vallassa oleviin lakeihin? Tästä voi tietysti olla erilaisia mielipiteitä.

Kotirauhan vaatimuksesta tulee kuitenkin ehkä ensin mieleen esimerkiksi vaatimus siitä, etteivät naapurit saa yöllä metelöidä, mikä lienee tietyssä rajoissa kohtuullinen vaatimus. Ehdotan, että moisissa tilanteissa tulee soveltaa ikään kuin utiliteettikalkyyliä, jonka vastapuolina ovat metelöinnin ja unen saamisen tärkeys.

Atomistisen individualismin kritiikki

Sosiaalisen eristyksen vaatijoiden vaatimuksen taustalla vaikuttaa olevan nykyliberalismille tyypillinen atomistinen individualismi, jossa katsotaan, että ihmistä yleensäkin voi käsitellä ongelmattomasti sosiaalisesta yhteisöstä irrallisena yksikkönä. Täten hän voi omistaa muun muassa liudan ehdottomia, luovuttamattomia oikeuksia - eikä toisen omaisuuteen saa koskaan kajota. Kunkin ihmisen omaisuus on ikään kuin hänen atomistiseen yksilöyteensä kytkeytyvä erillinen todellisuuden osanen eli osa hänen subjektiaan, ja eihän kenenkään subjektia saa vaarantaa. (En usko, että minun tarvitsee tässä kummemmin perustella, miksei ihmisen omaisuus lukeudu hänen subjektiinsa - vaikka ongelmallinen kysymys onkin, missä subjektin raja kulkee.)

Näkemykselle on mielestäni helppo esittää kritiikkiä. Ensinnäkin on (arkikokemuksen tasolla) selvää, ettei yhtäkään ihmistä syntyisi ilman muita ihmisiä ja synnyttyäänkin vauvat lähes kaikissa tapauksissa kuolisivat ilman toisten ihmisten hoivaa. Jo tämä seikka pakottaa jokaisen yksilön suhteeseen muiden yksilöiden kanssa. Lisäksi koko ihmisen, sellaisena kuin ihmisen käsitämme, identiteetti rakentuu sosiaalisuuden kautta - niin "identiteetin" ja "minän" kuin "oikeudenkin" käsitteet ovat osa kieltä, jota ihminen ei yksin osaisi muodostaa. Monesti individualistit tuppaavat unohtamaan senkin, ettei "oikeuksilla" olisi mitään sisältöä ilman vastapuolta.

Koska ihmiset kasvavat ihmisiksi yhteisössä, jokaisella ihmisellä on myös velvollisuuksia toisia kohtaan, jotka nähdäkseni viime kädessä palautuvat altruismin vaatimukseen. Etiikka lienee sangen väistämätön osa sosiaalista kanssakäymistä. Katson, että jo "sosiaalisen" käsite sisältää oletuksen useiden subjektien olemassaolosta (jonka puolesta en kyllä osaa absoluuttisesti perustella), ja myöntäessään toisten ihmisten subjektiuden myöntää, että heillä on etuja ja intressejä. Eikä mielestäni ole olemassa perusteltua tapaa asettaa subjekteja arvojärjestykseen - subjektit eivät ole arvoja, vaan jotkin asiat ovat arvoja subjekteille.

Tämä harhailuni pyrkii seuraavaan johtopäätökseen: altruismi on seikka, johon kaikki etiikka tulee palauttaa. Koska oikeus on eettinen käsite, tulee sekin palauttaa altruismin käsitteeseen, minkä seurauksena muita luovuttamattomia oikeuksia ihmisillä ei nähdäkseni ole kuin oikeus säilyttää subjektinsa. Altruismin nimissä tulee siten myös kohdata toisia ihmisiä ja auttaa heitä kykynsä mukaan. Käytännössäkin tähän on pakotettu jo siksi, että maapallo on rajallinen tila. Maapallon resursseja käytettäessä tulee ottaa aina toisetkin subjektit huomioon.

 

Hiljakkoin eksyin taas lukemaan netistä Ilman naista -sarjakuvaa, joka kertoo ilman naista elävien kurjistuneiden miesten vastoinkäymisistä. Jokin sarjakuvassa minua on tavannut ärsyttää. Päätin siis pyrkiä analysoimaan, mistä ärsytykseni johtuu, ja tulokset näette alla.

Esineellistäminen

Varmaankin ilmeisin ja varmasti jollekulle muullekin mieleen tullut tuohtumuksen aihe on sarjakuvassa esiintyvä naisten esineellistäminen. Joissakin stripeistä naisen haluaminen tunnutaan tiivistävän yksinkertaisesti seksin haluamiseen. Toistuvampaa on naisten käsitteleminen ongelmattomasti yhtenäisenä joukkona, mille koko sarjakuvan ideakin pitkälti perustuu. Sarjakuvan poikamiehet haluavat "naista yleensä" eivätkä ketään tiettyä naista - tai näin asia ainakin esitetään. Implisiittisesti siis esitetään, että naisia yhdistää perustavalla tavalla jokin ominaisuus, johon miesten halu kohdistuu. Naiset eivät täten ole täysivaltaisesti yksilöitä. Vaan ei miehiäkään esitetä tässä suhteessa parhaassa mahdollisessa valossa, sillä kaikkia sarjakuvan miehiä vuorostaan yhdistää se, että he haluavat näitä "naisia".

Tosiasiassa sarjakuvan naiset edustavat sangen rajattua naisten ryhmää: kaikki ovat suhteellisen nuoria ja tavanomaisin länsimaisin standardein ulkoisesti edustavia yksilöitä. Tämän seikan voi nähdä helposti patriarkaalisena vallankäyttönä: "yleinen nainen", jota mies haluaa, on, avopuolisoni sanoin, tällainen "90/60/90-nainen". Vähemmän halutut naiset eivät lankea sarjakuvan "naisen" kategoriaan, mikä mahdollistaa sarjakuvan keskeisimmän huumorin ainesosan: sen tragedian, kun sarjakuvan sinkkumiehet eivät voi "saada" yhtäkään "naista". Koska suuri osa tavallisista naissukupuolen edustajista rajataan sarjakuvan ulkopuolelle, vaikuttaa siltä, että miespolot eivät todellisuudessa olekaan vain heteroseksuaalisia olosuhteiden onnettomia uhreja, vaan he valikoivat naisista itselleen mieluisat, joiden kanssa yrittävät lähempää tuttavuutta tavoitella. Ulkopuolelle jäävät, "sukupuolettomat" naiset eivät kelpaa edes kohteiksi.

Yksi häiritsevä elementti on myös sarjakuvan miesten saamattomuus ja ongelmien ulkoistaminen. He olettavat, että naiset ovat luonnonresurssi, joka luonnostaan lankeaa, kenelle lankeaa, eikä asialle paljoakaan voi tehdä. Tästä elementistä sarjakuvantekijät vaikuttavat tosin aivan tietoisestikin hakevan huumoria. Vaan sekin on yksi sarjakuvan esineellistävistä puolista. Eräässä stripissä jopa viitataan siihen, että naiset tulisi ikään kuin jakaa oikeudenmukaisesti. Heidät saavutetaan ansioilla, ja sarjakuvan miehillä vain on sattunut käymään niin huono tuuri, että he ovat tässä distribuutiossa jääneet itselleen kuuluvaa osaa vaille. Naiset itse eivät toimi eli valitse.

Naisresursseista sarjakuvassa kilpailevat subjektit eli miehet keskenään, mikä pahimmillaan äityy sellaiseen muotoon, jossa yritetään estää toisenkin osapuolen hyvinvointi, kun ei itse päästä tavoiteltuun resurssiin käsiksi. Toisinaan pyritään jopa valheellisesti vakuuttamaan muut siitä, että ollaan naisten suhteen hyväosaisia - olisi nimittäin kolahdus miehiselle egolle, jos itsellä ei ole niin paljon kuin muilla. Välillä jopa eksplisiittisesti mitataan miehen kyvykkyyttä hänen seksikumppaniensa määrällä.

Muita irrallisia huomioita

Edellinen riittäköön esineellistämisestä. Jokusen muunkin valituksen aiheen olen sarjakuvasta löytänyt. Esimerkiksi stripissä numero 25 tiivistyy yksi sarjakuvan mielestäni keskeinen puute. Huumori rakentuu monesti sille seikalle, että tuodaan esille kulloinkin seuraamamme päähenkilömiehen huono-onnisuus. Vaan jo sarjakuvan idea on seurata tällaisten huono-onnisten miesten edesottamuksia, jolloin joidenkin strippien niin sanottu punchline menettää tehonsa. Näissä stripeissä ikään kuin todetaan, että "naisia saamaton mies ei saa naisia", mikä on jo määritelmällisesti totta. Päähenkilöön ei ole muuta tarttumapintaa kuin tämä naisettomuusattribuutti, koska hahmot vaihtuvat stripistä toiseen - hauskempaa olisi laittaa tuttu päähenkilö tilanteisiin, joissa tämä epäonnistuu. Eikä lukijalle milloinkaan selitetä, minkä vuoksi juuri nämä miehet lukeutuvat kyseiseen huono-onnisten (vai pitäisikö sanoa -flaksisten) ryhmään. Paremmin huumoria saisi mielestäni irti siitä, kun attribuutteja liitettäisiin yhteen esimerkiksi seuraavasti: "Kaljamahaiset miehet eivät saa naisia." (Ei esimerkkini toki hauska ollut, mutta se edustikin vain tällaisen vitsin yleistä muotoa.)

Sarjakuvan - minusta lapselliselta vaikuttava - ulkoistaminen on myös aihe, joka minua siinä ärsyttää. Samaa toki sivusin jo aiemmin esineellistämisen näkökulmasta. Kulloinenkin päähenkilö tuntuu odottavan, että hänelle kannetaan hyödykkeitä (eli tässä tapauksessa naisia) nenän eteen, ja katkeroituu, kun näin ei tapahdu. Hänen maailmankuvansa vaikuttaa tietyllä tapaa deterministiseltä, vaikka joku deterministikin saattaisi tietty huomauttaa, että yksilön kohtaloon voi kuulua myös se, että hän aktiivisilla yrityksillään saavuttaa jotain hyvää, minkä vuoksi passivoituminen ei ole perusteltua.

Viimeisenä ärsyttävänä seikkana mainittakoon yleisesti sarjakuvan populistinen ote: esitetään osuvalta kuulostavia ja pelkistäviä väitteitä, jotka kuitenkin ovat selvästi epätosia. (Kaikkia tällainen ei tosin varmasti häiritse, vaan jotkut pitänevät sitä myönnytyksenä huumorin suuntaan, mutta itse vain satun olemaan näin ryppyotsainen.) Välillä ajaudutaan suoranaisiin argumentaatiovirheisiinkin, josta esimerkkinä toimikoon stripissä 80 esiintyvä ad hominem -vihjaus. Stripissä 81 vuorostaan oletetaan, että kahden tekijän välillä vallitseva korrelaatio kertoo niiden keskinäisestä, välittömästä kausaalisesta suhteesta.

Lopullinen tuomio

Kaikesta tästä huolimatta myönnän, että ajoittain sarjakuva onnistuu olemaan minunkin näkökulmastani jonkin verran viihdyttävä. Osin se ehkä johtuukin siitä, kuinka uskottavasti se esittää tällaisen katkeran ja ulkoistavan luonnetyypin, osin paikoittaisesta huumorista, joka perustuu tyystin toisenlaisiin avuihin kuin joihin tässä kirjoituksessa olen puuttunut.

Olen paljolti siinä uskossa, että sarjakuvan maailmankuva kertoo tekijöidensä maailmankuvasta, minkä ehkä pieniltä osin olen taipuvainen antamaan anteeksi johtuen siitä, että tekijät vaikuttavat sangen nuorilta - he eivät kenties käytännössä ole päässeet kohtaamaan naissukupuolta parisuhteen toisena subjektina. Vaan tulee ottaa huomioon myös se mahdollisuus, että kaikki tämä kritisoimani sarjakuvan aines on tekijöiden pitkälle reflektoimaa ja vain huumorin vuoksi tällä tavalla julki tuomaa.

Oli niin tai näin, pidän silti sarjakuvaa epäeettisenä, koska uskon, että sen kaikki lukijat eivät tajua tätä mahdollisesti piilevää kritisoivaa otetta tällaisen - vähintäänkin feminismin kannalta - huonon maailmankuvan taustalla. Lyhyesti sanottuna katson siis, että sarjakuva tukee patriarkaattia. Lievempi rike lienee siinä muutoin esiintyvä ajattelun rappio; luulen, että valmiiksi tiedostava lukija sitä tajuaa itse kritisoida, ja moiseen ajatteluun itse sortuvaa sarjakuva tuskin suuresti muuttaa, ja jos muuttaakin, on se etupäässä henkilölle itselleen haitaksi.

 

Parempi ajankohta tälle kirjoitukselle olisi varmastikin itsenäisyyspäivän tienoilla. Vaan pitää takoa, kun rauta on kuumaa. Ajatuksia päässäni virisi tällä kertaa tutkiessani Lintukoto.netin "Päivän kysymyksiä": minusta näyttää siltä, että surullisen suuri osa nuorisoa vannoo yhä sellaisen kulahtaneen arvon nimeen kuin isänmaa. Näille nuorille (joita kuvittelen kyselyihin vastaajien etupäässä olevan) vaikuttaa tärkeämmältä suunnata lisää valtion määrärahoja maanpuolustukseen kuin kehitysapuun. Siis tärkeämpää on pyrkiä - kärjistetysti ilmaisten - vahingoittamaan toisia kuin heitä auttamaan! Voi luoja.

Ennenkin olen miettinyt, mitä vastaisin linnan juhlissa perinteiseen kysymykseen "Mitä itsenäisyys merkitsee sinulle?" (sikäli kuin sinne menisin, mitä en todellisuudessa varmaankaan tekisi). Jo kauan olen paasannut siitä, kuinka ylipäätään sellaiset käsitteet kuin vaikkapa kansa tai isänmaa ovat täysin abstrakteja ja kuinka siten on järjetöntä perustella toimintaansa niiden pohjalta.

Monet ihmiset kokevat ilmeisesti jollakin tapaa itselleen tärkeäksi tapahtumaksi sen, kun Suomi aikanaan sai itsenäisyyden ja sitä myöten he itse saivat itsenäisyyden. Tähän minä tänään pysähdyin. Eihän siinä muuta tapahtunut kuin vaihtui sen valtion nimi, jonka alla he ikään kuin operoivat. Tai tokihan jotakin käytännön muutoksia tapahtui. Mutta mietin sitä, että en minä ainakaan keksisi mistään olevani esimerkiksi juuri suomalainen, jollei sitä minulle olisi kerrottu. En minä tulisi ajatelleeksi, että "juuri näiden viiden miljoonan ihmisen kanssa minä olen samaa sakkia". Enhän minä tunne heistä kuin murto-osan. Ja mikä on tämänpäiväisessä oivalluksessani tärkeintä, en minä ole sen itsenäisempi Ruotsin, Venäjän, Suomen kuin minkään muunkaan maan kansalaisena - olen joka tapauksessa vain osa joukkoa, jolle joudun paljolti vastaamaan teoistani.

Mitä yleensä on itsenäisyys? Nähdäkseni sen määrittelyssä on keskeistä suhde muihin ihmisiin. Itsenäisyys on itsenäisyyttä joistakuista muista tahoista. Itsenäisyys on sitä, että saa itse päättää omista asioistaan ilman, että ulkopuoliset tahot voivat sitä säädellä. (Jotten mutkista asiaa, en nyt puutu siihen, etteivät valtiotkaan voi täysin toisistaan riippumatta toimia, mikä tekee niiden "itsenäisyydestä" entistäkin epämääräisempää.)

Otetaan seuraavaksi esimerkin vuoksi maapallolta kymmenen satunnaista ihmistä edustamaan koko maapallon väestöä. Valitaan satunnaisesti näistä kymmenestä vaikkapa neljän hengen joukko, jolle annetaan oma valtio ja niinsanottu itsenäisyys. Jos tätä joukkoa tarkastellaan kollektiivisena toimijana, näyttää todella siltä, että kyse on itsenäisyydestä, kun maapallon kuusi muuta asukkia ei pääse puuttumaan näiden neljän toimiin. Tässä itsenäisyys on siis itsenäisyyttä niistä kuudesta muusta maapallon asukista. Vaan kun katsotaan asiaa yksilön kannalta, ei hän vaikuta erityisen itsenäiseltä tämän joukon osana. Hän joutuu yhä vastaamaan teoistaan kolmelle muulle valtionsa kansalaiselle - tai heidän muodostamalleen päättävälle elimelle tai miten vain.

Joku voi tietysti kommentoida, että valittu joukko on kenties yksimielisempi asioista keskenään kuin mitä joukon jäsenet ovat muiden maapallon asukkaiden kanssa ja siten kansallisuus konkretisoituukin jotenkin. Mielestäni esittämäni esimerkki on lähempänä todellisuutta: valtioiden kansalaiset valikoituvat jokseenkin satunnaisesti - etupäässä maantieteellisin perustein. Ja jos sattuukin osumaan sellaiseen joukkoon, jonka muut jäsenet ovat etupäässä omasta mielestä täysin typeriä, olisi kenties tyytyväisempi tilanteeseen, jossa olisi osallinen isommasta joukosta, kuten niistä kymmenestä ihmisestä, joista lohkaistiin osa omaksi joukokseen. Voi olla niin, että jotkut yhdeksän ihmistä äänestävät keskimäärin omasta mielestä parempien päätösten puolesta kuin tietyt heistä valikoidut kolme ihmistä.

Jos nyt palataan konkretian tasolle, lienee pääsyy, miksi suuri osa ihmisistä pitää Suomen taannoista itsenäistymistä tärkeänä, se, että he katsovat suomalaisten toteuttamien päätösten ajavan paremmin heidän etuaan kuin venäläisten. (Siihen en tässä lähde, onko asia niin tai näin.) Tietenkin tässä yhteydessä joku voisi esittää, että Suomen kansa ei ole siten vain satunnaisesti valittu joukko ihmisiä, vaan tietyllä tapaa aito kollektiivinen yksikkö. Moiseen suhtaudun silti skeptisesti. Kuvittelisin, että yksi keskeinen selitys sille, että suomalaiset oletettavasti yltävät korkeampaan elintasoon (sikäli kuin se nyt olisi yksiselitteisesti tavoiteltava asia) Suomen valtiossa, on se, että he ovat lohkaisseet itselleen suuremman palan resursseja asukasta kohti kuin mitä itänaapuri olisi voinut tarjota. Tällöin kyse ei suinkaan välttämättä ole aidosta ryhmästä, vaan siitä, että jokainen vain tahtoo ajaa omaa etuaan ja jakaa omaisuutensa mahdollisimman harvojen kanssa.

Voidaan lisäksi esittää kysymys siitä, millä "kansoilla" sitten on oikeus omaan valtioon? Kuinka tällainen "kansuus" tulisi todentaa? Moiset kysymykset heräsivät mieleeni taannoin Tiibet-jupakan yhteydessä. Itse vastaan tietenkin, ettei oma valtio ole minkäänlainen oikeus, eikä ole mahdollista määrittää, missä kulkevat jonkinlaisten luonnollisten "kansojen" rajat. Nähdäkseni valtioiden muodostumisessa on pitkälti kyse siitä, ettei valtion ulkopuolelle jäävistä haluta kantaa huolta, jolloin valtiot muodostetaan siten, että mukaan otetaan mielellään etupäässä vain itselle hyödylliset yksilöt.

Lopuksi kehittelen vielä kevyttä salaliittoteoriaa. Kenties itsenäisyydestä puhutaankin siksi, jotta ihmisille kehittyisi jonkinlainen harhakuvitelma siitä, että he olisivat niinsanotusti vapaita. "Nyt viimein, kun suomalaiset saivat itsenäisyyden, ovat he vapaita päättämään omista asioistaan." Tässä tietysti suomalaiset otetaan jonkinlaisena luonnollisena ryhmittymänä ja sisäisesti ristiriidattomana kollektiivisena toimijana. Todellisuudessa, kuten todettu, kansalainen on joka tapauksessa tietyssä määrin vastuussa ulkopuoliselle taholle omasta toiminnastaan. Kun hän sisäistää olevansa "suomalainen", hän voi elää siinä käsityksessä, että hän itse jollakin tapaa olisi toimijana valtion päätöksissä - siitä huolimatta, että hän vaaleissa olisikin äänestänyt toisenlaisten päätösten puolesta.

Olen oikeastaan suhteellisen vakuuttunut siitä, että jonkinlainen aivopesu on vielä minunkin sukupolveeni tepsinyt varsin tehokkaasti. En nimittäin näe erityisen järkeviä perusteita sille, miksi muuten suuri osa ihmisistä yhä haluaisi satsata niin paljon valtion rahoja puolustukseen, jolle ei ole ollut vuosikymmeniin käyttöä, ja miksi he itse armeijaan haluaisivat. Isänmaapuheen alle pyritään myös hukuttamaan etiikka. Olen yhä sen verran optimistinen, että uskon useimpien ihmisten kysyttäessä olevan sitä mieltä, ettei ihmisiä tule kohdella huonosti tai esimerkiksi tappaa heidän kansallisuutensa perusteella. Tämä vain jotenkin tapaa unohtua, kun mielessä on sellainen kotoa opittu käsite kuin isänmaa. Vielä ei tunnu kuolleen sellainenkaan selvästi propagandistinen slogan kuin "Armeija tekee miehen", eivätkä kaikki ilmeisesti edes osaa kysyä, miksi heidän yleensäkään tulisi pyrkiä olemaan "miehiä".

 

Katsoin tänään toverini kanssa hänen - jostain syystä - hankkimansa Hitman-elokuvan, joka perustuu samannimiseen tietokone- ja konsolipelisarjaan. Elokuvalta en kummoisia odottanut, eikä se pettänytkään odotuksiani, mutta sen kautta päässäni virisi ajatuksia, jotka nähdäkseni ovat merkinnän arvoisia. Tämä postaus jäänee luonnostelman tasolle, kun en kyseisiä ajatuksia ole ehtinyt kaikilta osin järin pitkälle kehitellä, mutta se annettakoon anteeksi.

Ajatusteni ydin on havainto siitä, kuinka amerikkalaisissa elokuvissa (ja sarjoissa sun muussa viihteessä) on tavallista esittää henkilöhahmojen ja usein eritoten elokuvan sankarin olevan jollakin tavalla yhteydessä transsendentteihin arvoihin ja päämääriin. Nämä hahmot unohtavat itsensä ja omat etunsa sekä kaikki muut irrelevantit seikat, kun he pyrkivät johonkin suurempaan päämäärään, johon heitä jonkinlainen johdatus tai vastaava vetää. Nämä arvot ja päämäärät on sangen vaivatonta rinnastaa Platonin ideoihin: ihmiset ailahtelevat sinne tänne ja tulevat ja menevät, mutta ideat pysyvät. Seuraavaksi erittelen Hitman-elokuvaa yhtenä malliesimerkkinä käyttäen tavallisia transsendentteja ideoita, joita amerikkalaisissa elokuvissa esiintyy. Ohessa esitän luonnollisesti myös asiaankuuluvaa kritiikkiä.

Totuus ja oikeudenmukaisuus

Totuus on arvo, jota näissä filmeissä tavoitellaan kyllästymiseen asti; siis ainakin minä olen moiseen jo tympiintynyt. Ehkä melko hyvin samaan nippuun menee oikeudenmukaisuus, sillä amerikkalaisilla vaikuttaa minusta olevan vakiintunut käsitys siitä, että kun totuus saavutetaan, toteutuu myös oikeudenmukaisuus. (Sivuhuomautuksena voidaan esimerkiksi tästä nostaa vaikkapa Salaiset kansiot.) Tässä yhteydessä en jaksa kummemmin paasata siitä, miten ongelmallinen konsepti totuus ylipäätään on. On naurettavaa olettaa, että kieli voisi jollakin ongelmattomalla tavalla olla yhtenevä todellisuuden kanssa ja niin edelleen. Lisäksi on varsin hataralla pohjalla esittää, että niinsanotun totuuden saavuttaminen olisi yksi yhteen sen kanssa, mikä on hyvää ja niin edelleen.

Joka tapauksessa Hitman-elokuvassa tällainen totuus- ja oikeudenmukaisuustaistelija on vähintäänkin hahmo nimeltään Mike Whittier, joka päähenkilöpalkkamurhaaja "agentti 47:ää" yrittää kuumeisesti jahdata. Hänelle tarjotaan varsin eksplisiittisesti vaihtoehtoina onnellisuutta eli kunniaa sun muita henkilökohtaisia etuja tai totuutta, mutta kärsimystä. Ei tarvinne erikseen mainita, että sankarimme valitsee totuuden ja vielä tehostaa efektiä muistaakseni viskaamalla jotain kysyjän naamalle. Tässä yhteydessä voinen jo esittää sen näkemykseni, että tällaiset transsendentit superihmiset ovat täysin epäuskottavia henkilöhahmoja. Ei ketään kiinnosta pelkkä totuus itsessään - tai paremminkin moisesta ei voi edes puhua. Jos Whittierille tämän palkkamurhaajan nappaaminen todella on elämää tärkeämpi asia, hänellä lienee jonkinlainen pakkoneuroosi tai muu mielenterveyshäiriö. Tosin tällaista ei anneta muutoin ymmärtää, mikä tekeekin rainasta ohuen. Kaikki muutkin hahmot vaikuttavat samaten yhtä ohuilta yhden asian ihmisiltä, mikä ei Hollywoodissa ole järin tavaton synti.

Rakkaus

Toinen vähintään yhtä yleinen teema on rakkaus. Tämän suhteen eri elokuvissa on nähdäkseni kuitenkin eroja: toisten kuvaus on uskottavampaa kuin toisten. Hyvin usein sorrutaan joka tapauksessa esittämään rakkaus siten, että se on jonkinlainen transsendentti yhteys, joka ei vaadi minkäänlaista substanssia. Kun rakastavaiset vain näkevätkin toisensa ensi kertaa, he tietävät tavoittaneensa kyseisen idean. (Ja miksiköhän juuri näköaisti on niin keskeinen...?) Hitmanissa tämä korostuu erityisen hyvin: päähenkilö tuskin puhuu naiselle, jonka kaappaa seikkailuihinsa mukaan, ja silloin, kun puhuukin, tapaa sanoa jotain töykeää. Tästä huolimatta nainen tuppaa varsin nopeasti lähituntumaan puoliväkisin. Joku saattaisi huomauttaa, että sekoitan tässä rakkauden ja jonkin toisen motiivin, mutta monissa muissa elokuvissa suhteen luonne esitetään eksplisiittisemmin: rakastunut tekisi mitä vain rakkaansa vuoksi tahtomatta mitään takaisin - ja hädin tuskin tuntien rakkautensa kohdetta. Ja nähdäkseni Hitmanissakin suhteen miesosapuolen esitetään suojelevan naista varsin pyyteettömästi. Hänhän otti naisen kelkkaansakin silkkaa hyvyyttään, mikä rikkoo kyseisestä herrasta aiemmin esitettyä kuvaa siitä, ettei häntä kiinnosta mikään muu kuin bisnes eli tappaminen. Arvata saattaa, että filmin pyöriessä eteenpäin agentin pää sen kuin pehmenee - vaikkei elokuvan lopussakaan päädytä ainakaan täysin yksiselitteisesti tavallisen onnelliseen parisuhteeseen.

Pahuus

Platonista poiketen Hollywoodissa tavataan nähdäkseni esittää myös pahuus transsendenttina "arvona", mikä on minusta varsin kiinnostava havainto. Kenties parhaiten tämä kiteytyy taannoin TV:stä kuulemassani kommentista Halinallejen arkkivihollisen suusta: "Paha on hyvää", sattui hän niin osuvasti tokaisemaan, mistä tuleekin erinomaisella tavalla suoraan esille käsityksen paradoksaalinen luonne. Näiltä osin olen itse Platonin (ja nähdäkseni myös oikein tulkitun Aristoteleen) perillinen: kukaan ei halua pahaa. Paha on aina vain aksidentaalista. Jos vaikka psykopaattikin nauttii ihmisten tappamisesta, niin hän toimii niin viime kädessä siitä syystä, että hän tavoittelee jotakin hyvää, nimittäin nautintoa itselleen. Olisi mielestäni täysin mieletön elämän narratiivi, jos joku rakentaisi sen pahan tekemisen varaan. Paha tarkoittaa jotakin epäsuotuisaa. Jos todella sisäistäen käyttää sanaa paha, ei sen toteutumista itsessään voi toivoa - mahdollisesti kyllä välineenä jollekin suuremmalle hyvälle. Tästä kaikesta huolimatta olen suhteellisen vakuuttunut, että amerikkalaiset ovat melko laajalti juuttuneet sellaiseen ajattelun tilaan, jossa he uskovat, että jotkut ihmiset aidosti pyrkivät pahan toteutumiseen. (Myöhemmin käsittelen vielä sitä, millaisia seurauksia moisella voi olla.) Ja vaikka he sortuvat monilta osin muuten jonkin asteen platonismiin, he tässä yhteydessä esittävät kuin paha olisi jokin positiivinen arvo - kuin se olisi jotain, mihin pyrkiä aktiivisesti, sen sijaan, että kyse olisi vain hyvän laiminlyönnistä. (Näiltä osin minun kyllä tulisi lukea Platoniakin enemmän.)

Itse elokuvassa esiintyvä pahuuden tavoittelu ei ole järin mielenkiintoista, joten tyydyn vain toteamaan, että perinteisiä pahiksia elokuvassa kyllä myös esiintyy. Yleensäkin on mielenkiintoista, miten paljon vaivaa jotkut pahikset ovat valmiita näkemään pahan eteen. Pahuuden motiivin saattaa monesti kyllä yhdistää helposti itsekkäisiin tarkoitusperiin, jolloin motivaatio ei tulisikaan joltakin transsendentilta taholta, mutta väitän, ettei moinen liene kuitenkaan aina perusteltua. Uskoakseni on myös pahiksia, jotka aidosti hakevat pahaa vaivaa säästämättä - muistammehan Halinalle-vihulaisen tokaisunkin. Täytyy silti todeta, ettei transsendentin pahan idean tarvitse välttämättä olla fiktiossa läsnä, jotta paha ja hyvä voidaan arvottavasti erottaa toisistaan: passiivinenkin pahuus voidaan esittää huonona vastapoolina aktiiviselle hyvyydelle. Luulisin kuitenkin, että katsoja ei ole kovin taipuvainen tuomitsemaan kovin ankarasti passiivisesti pahaa henkilöä, koska tähän hän voi samaistua. Kunnon seikkailuun vaadittaneen aktiivinen paha.

Agentin motivaatio?

Hitman-elokuvan katsottuani minua jäi siinä eritoten kaivertamaan yksi kysymys: Mikä kumma motivoi päähenkilö agentti 47:ää? Minusta on selvää, että hänelläkin vihjattiin olevan jonkinlainen transsendentti päämäärä, koska hän asetti "virkansa" toteuttamisen monesti kaiken muun edelle - jopa rakkauden. Kaikki keksimäni mahdolliset motivaatiot onnistuin sulkemaan pois. Agentti ei tappane totuuden ja oikeudenmukaisuuden tähden, sillä nähdäkseni elokuvassa ei esitetä järin selvästi, että kaikki hänen tappamansa ihmiset olisivat yksiselitteisen pahoja ja ansaitsisivat kuoleman. Vaikka päähenkilö palkkamurhaaja ilmeisesti onkin, ei hän tunnu toimivan vain rahan (eli aksidentaalisen pahan) eteen, sillä vaikuttaa siltä, että hän työnsä puolesta on tien päällä jokseenkin jatkuvasti eikä hetkeäkään ehdi nauttia rahoistaan. Selvästikään hän ei elä mitenkään pröystäilevää elämää, ja kai hän saisi tarvittavan määrän rahaa yksinkertaiseen elämiseen huomattavasti helpommallakin. Pahaa itsessäänkään hän ei tunnu tavoittelevan, sillä nähdäkseni elokuvassa vihjataan siihen, että hänellä kuitenkin on jonkinlainen hyvin hämärä etiikka. Ilmeneehän hänen humaani puolensa rakkaussuhteenkin muodossa. Jäljelle tuntuu jäävän vain selitys, että agentti on jotenkin mielenvikainen, muttei sekään tunnu uskottavalta, kun hänen toimintansa vaikuttaa varsin hallitulta - ja eiköhän moiseen pitäisi selvästi viitata. En siis keksi mitään selitystä sille, miksi päähenkilö toimii palkkamurhaajan tehtävissään, mikä tekee mielestäni leffasta hyvin epätyydyttävän kokonaisuuden. Kenties pääpointti onkin pelkkä action, jollainen minua ei tapaa yleensä miellyttää. On kyllä myönnettävä, etten koe elokuvaa täysin ymmärtäneeni, joten ehkä minulta on jäänyt vain jotain olennaista huomaamatta.

Agentille on kaikesta huolimatta myönnettävä kunnia siitä, että hän on ainut elokuvan (jopa) kaksiulotteinen hahmo! Kuten todettu, hänelle nousee telokseksi elokuvan aikana toinenkin transsendentti päämäärä - tappamisen lisäksi - eli rakkaus. Joku katsoja saattaisi mahdollisesti odottaa, että kyseessä on jonkinlainen kasvutarina, jossa yhden transsendentin idean korvaa toinen, mutta hän joutuisi pettymään: päähenkilö säilyttää alkuperäisenkin motivaationsa elokuvan loppuun saakka. Dramaturgia siis lässähtää ikävällä tavalla, kun murhaaja ymppää tavallisen toimenkuvansa kanssa nätisti yhteen sellaisen kauniimman arvon kuin lempi. Mikäs siinä.

Amerikkalainen rappio

Viimein pääsemme siihen, miten tällaisessa viihteessä esitetyt transsendentit vihjaukset liittyvät USA:n sekä luultavasti enenevässä määrin muidenkin länsimaiden moraalin turmelukseen. Taustalla on siis ajatus siitä, että ihmiset voisivat olla jollakin mystisellä tavalla välittömässä yhteydessä pysyviin transsendentteihin arvoihin. Tämä tekee helpoksi sen, ettei ihmistä enää lähestytä ihmisenä, vaan hänen transsendenttien päämääriensä tai niiden puuttumisen kautta.

Minä sanon, että nämä elokuvat sun muut rappeuttavat turmiollisella tavalla ihmisten ajattelua! Kuten sanottu, ei ole olemassa tällaisia transsendentteja sankareita. Näiden elokuvien ja uskoakseni myös useiden amerikkalaisten taipumus kuitenkin on tiivistää ihmiset heidän yhden tavoitteensa alle, joka voidaan pelkistää joko hyvään tai pahaan. Tämän takia, väitän, Yhdysvalloissa kuolemantuomiot ovat laillisia. He - ja pelottavan monet suomalaisetkin - uskovat, että on olemassa ihmisiä, joissa pahuus on essentiaalisesti ja aktiivisesti läsnä. Näin myöhemmällä iällä olen kauhistellut myös Turtles-piirrettyjä, joita lapsena innokkaasti itsekin seurasin: jo lapsiin istutetaan ilmeisen tyypillinen amerikkalainen käsitys, että kosto voi olla moraalisesti perusteltua, koska on olemassa jotakin aktiivista pahaa, joka tulee epäröimättä torjua. Lisäksi uskon, että myös USA:n imperialistinen maailmanpoliisiasenne on samaa juurta: USA tietää, mikä on transsendentti hyvä, mikä tulee siten jakaa muidenkin kanssa vaikka pakolla.

Lyhyesti sanottuna usko transsendenttien ideoiden tavoittamisen mahdollisuuteen johtaa hyvin suoraviivaisesti ihmisten arvottamiseen. Jos vain osa ihmisistä yltää ikuisiin ideoihin, on selvää, että ne, jotka eivät yllä, ovat tässä suhteessa vajavaisia. Tai jos nämä yltävätkin pahan ideaan, se on, kuten jo nimikin kertoo, tietenkin alempiarvoista. Eikä tarvitse etsiä Amerikasta asti keskusteluja, joissa johonkin transsendenttiin vetoamista käytetään retorisena tehokeinona: niin taiteilijat kuin tieteilijätkin sun muut nojaavat tällaisiin perusteluihin tarkoituksenaan asettaa oma alansa etuoikeutettuun asemaan. Ja jukulauta, niin teen ilman muuta heikkoina hetkinäni minäkin. Tietenkin on vakuuttavaa ja siten houkuttelevaa esittää, että omat käsitykset pohjautuvat johonkin korkeampaan, ikuiseen tahoon, johon itse sattuu olemaan ainutlaatuisella tavalla yhteydessä. Tarkoitukseni on sanoa, että moinen pitäisi pyrkiä tiedostamaan, jotta osaisi sitä välttää. Sanomani on relativistinen (vaikka toki relativisminkin ongelmat tiedostan): kaikki me olemme vain ihmisiä, ja kaikkien käsitykset ovat yhtä lailla inhimillisesti eivätkä transsendentisti muodostettuja. Emme ole ideamaailman välikappaleita.

Toimintansa syiden transsendoimisessa suurin synti lienee argumentaation hämärtäminen. Monesti unohtuu kysyä, kuinka ihmeessä tämä yli-ihminen yleensä kykenee saavuttamaan transsendentit ideansa, ja silloinkin, kun sitä kysytään, vastaus jää tavallisesti sangen epämääräiseksi. "Sen vain tietää", saatetaan jotakuinkin tavallisesti vastata. Jos ei onnistu argumentoimaan, kuinka tulokseen päätyy, on mikä tahansa väite yhtä tyhjän kanssa.

Tulee helposti mieleen, että tämä kaikki lienee yhteydessä myös amerikkalaisten uskonnollisuuteen. Jumalahan on malliesimerkki transsendentistä perustelusta, jolle ei esitetä sen kummempia argumentteja. Ja ehkä Jumala onkin turvallisempi tapaus kuin nämä muut ideat, sillä kaikki keskustelijat tavallisesti ymmärtävät uskonnollisten perusteluiden luonteen. Vaarallisempaa lienee se, että tavalliset talliaiset eivät useinkaan arjessaan tulle ajatelleeksi, että sellaiset arvot kuin totuus ja oikeus ovat sangen epämääräisiä käsitteitä, jotka tuskin viittaavat mihinkään todellisuudessa todennettavaan. Näiden transsendenttien ideoiden rinnastaminen uskontoon vähentää muuten toisaalta uskonnon merkitystä amerikkalaisille: Jumalahan on vain yksi idea muiden joukossa. Transsendentteihin perusteluihinhan vedotaan tuon tuosta muutenkin.

Ratkaisu?

Millä sitten tulisi korvata nämä transsendentit ideat, voidaan oikeutetusti kysyä. En minä oikeastaan osaa siihen vastata. Transsendenssioletukset ovat tietyllä tavalla kieleen saumattomasti nivottuja. Ennen aikaan olisin sanonut, että kaikki ihmisen toiminta tulee palauttaa jokaisen ihmisen pyrkimykseen onnellisuuteen. Nykyään katson, että moinen fraseologia on varsin sisällyksetöntä, sillä jos kaikki toiminta tähtää onnellisuuteen, mihin koko käsitettä tarvitsee, mille se asetetaan vastakohdaksi ja mikä on sen sisältö? Nykyisin olen taipuvaisempi uskomaan jonkinlaiseen postmodernistiseen merkitysten hajoamiseen, mutta se saattaa johtua vain siitä, että olen toivottavasti vain väliaikaisesti kadottanut pohjan, jolle filosofiani rakentaa. En silti katso, että tämä kirjoitukseni olisi merkityksetön, vaan hyveellistä lienee sokraattiseen tapaan kyseenalaistaa ja etsiä käsitteiden merkityksiä.

 

Suoritin viime viikolla kesätyötä varten - ehkä melko yllättäen - väliaikaisen vartijan koulutuksen. Opiskellessani kurssin kokonaisuutta tuli mieleeni lainsäädännön vartijuuteen liittyvä filosofinen pulma. Oikeastaan vastaavia ongelmia liittyy varmaan lakiin muutenkin, mutta keskityn nyt tähän aiheeseen, johon olen tutustunut.

Vartijalla on erotuksena tavallisiin siviileihin työtä tehdessään (muun muassa) kiinniotto-oikeus. Siis vartija saa laillisesti fyysisin keinoin estää tiettyjä rikoksia tehneiden paikalta pakenemisen siksi, kunnes poliisi saapuu paikalle - mutta vain rikoksia tehneiden pakenemisen. Mikäli vartija ottaa kiinni jonkun, joka ei todellisuudessa ole tehnytkään rikosta, häntä voidaan oikeudessa rangaista.

Tietenkin tämä kuulostaa äkkiseltään jokseenkin järkevältä: tietenkään viattomia ei tule ottaa kiinni. Ongelma on siinä, että vartijalla ei aina ole minkäänlaista konstia saada varmasti selville, kuka on tehnyt rikoksen. Vartijan tulee toki aina ensin pyytää kauniisti epäiltyä yhteistyöhön, ja mikäli asianomainen henkilö ystävällisesti esittelee laukkunsa sisällön tai muuta sellaista, ei tule mitään ongelmia. Vaan jos epäilty ei suostu vapaaehtoisesti yhteistyöhön, on käytettävä voimakeinoja - siinä tapauksessa, että on todella vahvat perusteet pitää epäiltyä syyllisenä. Vartijoita neuvotaan kurssilla välttämään näitä voimakeinoja, ellei ole "todella varma" kiinniotettavan syyllisyydestä. Filosofi tietenkin tajuaa heti kysyä, että mitä se tällainen varmuus on. Ei ole olemassa havaintoa, josta suoraan ja kiistatta erottaisi kyseessä olevan rikos.

Helppo esimerkki on vartijan klassinen tehtävä: myymälävarkauksien estäminen (tai tässä tapauksessa pikemminkin varkaan pakenemisen estäminen). Olen kuullut kertomuksia ja vartijakurssillakin kerrottiin tapauksista, joissa jotkut nulikat huijaavat kaupalta rahaa: he esimerkiksi tuovat kauppaan oman lehtensä, jonka he lehtihyllyn edessä sullovat laukkuunsa, ja kun he ovat ohittaneet kassan ja kieltäytyneet yhteistyöstä, vartija tietenkin ottaa heidät kiinni, kun luulee todistaneensa rikoksen. Kun ilmenee, ettei rikosta olekaan tapahtunut, nämä raggarit kiristävät kaupalta rahaa korvaukseksi - ymmärtääkseni kaupat siis maksavat heille välttääkseen pitkällistä oikeusprosessia.

Laki siis nojaa näiltä osin nähdäkseni jonkinlaiseen platonistiseen totuuskäsitykseen: kun ihminen uskoo johonkin toteen väitteeseen, on tämä uskomus jollain tavalla suoraan aiheutunut ikuisista ja tosista "ideoista". Kun ihminen tietää totuuden, hän myös tietää tietävänsä totuuden; ja toisaalta, kun totuutta ei tavoita, voi myös tietää, ettei uskomuksilleen ole hyviä perusteita. Lyhyesti sanottuna totuuteen on siis olevinaan jonkinlainen välitön yhteys ja totuuden voi muka jotenkin ongelmattomasti suoraan johtaa havainnoimastaan todellisuudesta.

Minusta pikemminkin pitäisi aina kysyä, millä perusteella vartija on uskomuksensa muodostanut. Voihan käydä niinkin, että sattumalta saa otettua kiinni rikollisen ilman, että on todella mitään rikosta nähnyt - ja tällöin tietenkin vartija on toiminut väärin, koska hänellä ei ole ollut hyviä perusteita käsityksilleen, vaan hän ei silti joudu nykysysteemissä ongelmiin. (Kyllähän Platonkin esitti jossakin dialogissaan tämän klassisen tiedon määritelmän, jonka mukaan tieto tulee myös jotenkin perustella, mutta nähdäkseni hänen ideaoppinsa on kyllä sen kanssa tietynlaisessa ristiriidassa.) Vaan tässä tulevat tietenkin käytännön ongelmat vastaan: on mahdotonta vetää absoluuttinen raja sille, mitkä perusteet ovat riittäviä kiinniotolle. Riittääkö, että näkee jonkun sullovan jotain laukkuunsa? Täytyykö nähdä tarkasti, että tavara, mitä joku sulloo laukkuunsa, on samanlainen tuote kuin mitä kauppa myy? Tarvitseeko nähdä esimerkiksi tavaran sarjanumero, jotta voi tunnistaa sen olevan juuri kaupalle kuuluva tavara? Tarvitseeko nähdä, että tavara otetaan hyllystä? Tarvitseeko seurata epäiltyä siitä hetkestä lähtien kuin hän tulee kauppaan, jotta voi varmistua, ettei hän vain aiemmin ole laskenut tavaraa hyllyyn? Tarvitseeko muistaa, ettei epäilty ole käynyt kaupassa esimerkiksi samana päivänä aikaisemmin, siltä varalta, että hän ei vain todellisuudessa olisi palannut hakemaan hyllylle unohtamaansa omaisuuttaan? Näiden käytännön vaikeuksien johdosta on siis ehkä kuitenkin ymmärrettävää, että laki on muotoiltu siten, miten on.

En kyllä tiedä, onko tämä ongelma käytännössä kummoinen, enkä tiedä, miten oikeudessa tosiasiallisesti toimitaan. Ehkä todellisuudessa vartijaa tarpeettomasta kiinniotosta syytettäessä pidetäänkin vähintään lieventävänä asianhaarana sitä, että tämä on nähnyt jonkun sullovan tavaraa laukkuunsa. Mutta silti nähdäkseni perusongelma säilyy: vartijan tulisi periaatteessa "tietää" rikoksen tapahtuneen hänen suorittaessaan kiinnioton voimakeinoin. On varsin helppo kritisoida mitä tahansa esitystä, jossa vedotaan "tietämiseen". Laissa tulisi pikemminkin määrittää riittävät perusteet epäilykselle - vaan moisten määrittely on, kuten todettu, toki sangen mutkallista.

 

Puoliso ja minä näimme pari kuukautta taaksepäin lähikaupassa lööpin jotakuinkin tapaan "Sokea Jokeri-fani hakattiin". Aloin huvin päiten problematisoida sitä, miksi lööpin kannalta on olennaista, että hakattu henkilö oli sokea. Uskoakseni teon implisiittisesti esitettiin olevan erityisen moraaliton uhrin sokeuden takia. Itse en ymmärtänyt, miksi näin olisi, mutta vaimolla oli jonkinlainen intuitio, että niin sen kuuluukin mennä. Asia siis vaati tarkempaa erittelyä.

Itse siis pidin sokean ja näkevän lyömistä eettisesti yhtäläisinä tekoina. Totta on, että sokea ei osaa yhtälailla puolustautua, mutta nähdäkseni näkevällä katsotaan olevan velvollisuus puolustautua, mikäli teot arvotetaan eri tavoin. Minusta ei kuulostaisi reilulta, että esimerkiksi oikeudenkäynnissä vedottaisiin siihen, että "Mitäs et puolustautunut?" Jokaisella on vastaava oikeus olla joutumatta hyökkäyksen kohteeksi ja siten oikeus olla esimerkiksi torjumatta iskuja.

Totta on myös, että sokean lyöminen vaikuttaa raukkamaisemmalta kuin näkevän lyöminen. Mielestäni tämän aspektin voimme kuitenkin eliminoida keskustelusta analogialla: esimerkiksi varastaminen ei liene sen häijympää silloin, kun poliiseja ei näy lähettyvillä (eli kun rangaistuksen riski on pienempi ja/tai varastaminen on helpompaa), kuin silloin, kun poliisit ovat lähettyvillä.

Seuraavaksi armaani toi mieleeni erään käytännön seikan: sokealle voisi koitua enemmän haittaa vammautumisesta, sillä jo sokeus vaikeuttaa liikkumista ja kipsattu jalka tekisi siitä entistä vaikeampaa. Lopulta sain käsittääkseni selville näkemystemme ristiriidan: itse ajattelin koko ajan jotenkin mekaanisesti, että sokea yksilö on muuten aivan kuin näkevä yksilö paitsi että häneltä on vain otettu näkö pois, eikä hänelle fyysinen kipu ole sen kummempaa kuin muillekaan, kun taas kumppanini arveli ilmeisesti, että sokea henkilö on oletuksellisesti henkisesti jollain tapaa heikompi.

Niin tai näin, en joka tapauksessa missään vaiheessa suostunut omaksumaan näkemystä, että teon vaikeus tekisi siitä jollain tapaa paremman. Ja tämä onkin osoittautunut varsin mielenkiintoiseksi ja problemaattiseksi teemaksi, jota valaisen seuraavaksi muilla, hieman ristiriitaisillakin esimerkeillä.

Tuntuu luonnolliselta (vaarallinen sana), että olemme kiitollisempia henkilölle, joka tekee vuoksemme palveluksen, joka on hankala toteuttaa, kuin henkilölle, joka auttaa ilman, että siitä on juurikaan vaivaa. Mutta jos vedämme Aristoteleen mukaan keskusteluun (pääsykoekirjana oli jälleen Nikomakhoksen etiikka), ehkä tämä johtuukin siitä, että maksamme vain palvelusta takaisin; hyvä teko kyllä palkitsee tekijänsä itsessään ja pelkkä kiitollisuus on vajavaista hyvyyden edessä. Vaimo pyysi kerran kälyltä erästä palvelusta, jonka toteuttamiseen meni kohtalaisesti aikaa. Käly ei vaikuttanut tilanteeseen erityisen tyytyväiseltä. Itse mietin sitä, että kälyni toimintaa pidettäisiin suotavampana, jos hän auttaisi ilomielin ja vailla mielipahaa. Tämän mielipahan siis voi nähdä tietynlaisena vaikeutena, mutta Aristoteleenkin mukaan hyvälle ihmiselle on mielekästä tehdä hyviä tekoja.

Lisäksi on kysymys taidoista. Ihmiset arvostavat henkilöä, joka osaa tehdä taitavasti jotakin, mitä muut eivät osaa. Erityisen hyvin moinen ilmenee esimerkiksi taiteiden kohdalla (ja tähän liittyy yleinen kritiikki nykytaidetta kohtaan). Vaikuttaa siis, että ihmiset arvostavat tekoja niiden vaikeuden perusteella. Mutta taiteilijoille ominaista lienee, että heille on suhteellisen vaivatonta esimerkiksi maalata hyvin - vain taidon saavuttaminen on vaatinut vaivaa. Ehkä suhde teon ja sen vaikeuden välillä on vain aksidentaalinen: tekoa arvostetaankin sen tuloksen harvinaisuuden perusteella eikä vaikeuden vuoksi itsessään. En minä tiedä.

Toisaalta Aristoteleskin sanoo eräässä yhteydessä, että ihminen arvostaa enemmän teon tulosta, jonka eteen on nähnyt vaivaa. Tällä kohdin hän vaikuttaa hieman ristiriitaiselta: hyvälle ihmisellehän hyvät teot eivät ole vaivaksi. Vaan ehkä tulee tässä yhteydessä erottaa mekaaninen, aksidentaalinen vaiva ja vaiva itsessään. Tietyllä tapaa - vaan ei ehdoitta - vaikuttaa Aristoteleskin arvostavan vaivannäköä, sillä vahvaluonteinen ponnistellessaan huonoja halujaan vastaan on parempi kuin nautinnoilleen antautuva heikkoluonteinen, muttei kyse ole tällöin mistä tahansa vaivannäöstä, vaan vaivannäöstä hyvän päämäärän vuoksi.

Aristoteles puhuu myös siitä, että hyvyys on vaikeaa ja harvinaista, kun taas huonous on helppoa. Suhde on tuskin täysin satunnainen; ehkä pidämme ennemmin hyvyyttä vaikeana kuin vaikeutta hyvänä, koska harvinainen herkku on erityistä, kun taas tavanomainen on vähintään neutraalia, jos nyt ei huonoa. Tämä ei toki sulje pois sitä, että huonokin voi olla vaikeaa, kuten sodankäynti, mikä riittänee todistamaan, että hyvyys ja vaikeus eivät korreloi keskenään yksiselitteisesti. Lopetettakoon tämä hajanainen ja luonnostelmanomainen kirjoitus tähän huomioon.